««- · CWU MEMOiRS 0xAC · -»»
========================================================================== 0xAC - Slovakia - myXTer - 2004-09 - 357 lines ==========================================================================
Ja taas pitää aloittaa yli kahden vuoden takaa. Tuntuu, että näiden memoirs-tekstien aikavälit pitenevät kaiken aikaa.
Muutin Mahtilinnaan alkukesästä 2002, ja heti elokuussa Assyjen jälkeen läksin Lapinjärvelle sivarin koulutusjaksolle. Tuntui aika haistapaskalta koko se koulutus, ja ainakin se vakuutti minut siitä, että koko sivarijärjestelmän pääasiallinen tarkoitus on rangaista armeijaan menemättömyydestä. No, en kuitenkaan ryhtynyt hankkimaan vapautusta tai mitään, vaan päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni kokeillakseni jotain sellaista mitä en muuten tulisi kokeilleeksi. En kuitenkaan halunnut lähteä minnekään Lappiin seikkailemaan vaan pysytellä Helsingissä ihan jo Mahtilinna-projektin vuoksi. Päädyin Vesalan yläasteelle noin 4 km päähän Mahtilinnasta.
Aluksi hääräilin toimistossa ja avustin opettajia milloin missäkin, mutta myöhemmin pääsin myös toimimaan eri opettajien sijaisena. Kun sitten eräs matemaattisten aineiden opettaja mukiloitiin pitemmälle sairaslomalle, niin aloin toimia pysyvämmin hänen sijaisenaan. Huomasin hämmästyksekseni, että oppilaat arvostivat minua enemmän kuin useimpia varsinaisia opettajia, ja palveluksen loppupuolella minulle jopa ehdotettiin, että tulisin pysyvästi kouluun töihin. Asiaa tosin helpottaisi, jos kouluttautuisin opettajaksi, koska silloin voisin ottaa vastaan vakinaisen työsuhteen.
Opettajana huomasin, että eräs seiskaluokkalainen poika oli #coodipulcca-kanavalla irkkaava "DaGuru". Tunnistettuamme toisemme DaGuru päätyi usein juttelemaan kanssani, ja lopulta hän myös joinasi #cwu:lle. Noin vuoden päästä kanavalle tuli myös hänen pari vuotta nuorempi pikkuveljensä nimimerkiltään "keijos". Muitakin "ihkuja" peruskouluikäisiä ilmestyi kanavalle niin #coodipulcalta kuin muualtakin, ja yleinen vitsin aihe olikin, että "pilaamme" nuoret tai "opetamme heidät pahoille tavoille". Vaikka omasta kokemuksestamme tiesimme, että yläasteikäiset pystyvät oikein hyvin "pilaamaan" toisensa ihan ilman aikuisten apuakin. Pikemminkin "opetuslasten" ottaminen estäisi heitä tekemästä samoja virheitä kuin mitä itse teimme.
Lapinjärvellä olin yrittänyt tehdä töitä Mekan firmalle kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja tällöin huomasin läppärin ja GPRS-puhelimen kätevyyden. Pystyin helposti ottamaan läppärin vaikka luennoille ja tekemään töitä sieltä: kukaan ei välittänyt kunhan kirjoitin nimeni läsnäololistaan. Mutta varsinainen palvelusaika vaati sitten jatkuvampaa huomiota, joten "laiskaa aikaa" ei enää ollut paljoakaan. Yritin tehdä työt iltaisin Mahtilinnassa, jolloin siellä olisi ollut kaikkea muutakin tekemistä. Loppuvuodesta aikaani söi myös se, kun tein AltPartyille Spectrum-demoa.
Pidimme Mahtilinnan melko salassa syksyyn 2002 asti, jolloin paikan omistaja, eräs kuolinpesiä itselleen ostava firma, sai tietää meistä. Omistaja oli yllättävän myötämielinen, ja antoi meidän jatkaa asumistamme kunhan maksaisimme siitä muodon vuoksi pientä vuokraa. Omistaja ei ollut edes kiinnostunut talosta vaan odotti vain tontin arvon nousemista ennen sen myyntiä. Talo jyrättäisiin joka tapauksessa. Paperilla talo oli "kerhotila", ettei vuokranantaja joutuisi vaikeuksiin sen vuoksi että asumme "asuinkelvottomassa" talossa.
Tulisijat olivat huonossa kunnossa, ja polttopuitakin olisi pitänyt jostain hankkia, joten sähköä kului lämmitykseen. Välillä oli hyvin kylmää, koska varta vasten yritimme pärjätä pienimmällä mahdollisella sähkönkulutuksella. Monta vaate- ja peittokerrosta, ja otin itse vielä kovien pakkasten aikaan vielä läppärinkin peittojen alle ennen nukkumaanmenoa tuottamaan lisälämpöä. Ainakin se kulutti vähemmän sähköä kuin koko huoneen lämmitys patterilla.
Tammikuussa 2003 AltPartyjen jälkeen myös Jyri muutti Mahtilinnaan, ja niinpä myös Laura alkoi vierailla siellä useammin. Tämän myötä keskustelut muuttuivat mielenkiintoisemmiksi, koska sekä Jyri että Laura ovat niin lennokkaita teoreettisten huuruilujensa kanssa että mahtilaiset alkoivat tehdä heistä suorastaan pilkkaa.
Alkuvuodesta harrastimme myös paljon dyykattuihin vaatteisiin pukeutumista, ja huomasin usein tykkääväni naisten vaatteista enemmän kuin normaaleista vaatteistani. Halusin, että minua kutsuttaisiin Samanthaksi silloin kun olen pukeutunut naiseksi, ja mahtilaiset suostuivat tähän niin innokkaasti että alkoivat usein puhutella minua Samanthaksi muulloinkin.
Jyrillä oli Mahtilinnaan muutettuaan selviä vieroitusoireita kiinteästä nettiyhteydestä, ja hän halusi lainata minulta GPRS-puhelinta aina kun mahdollista. Välillä päädyimme jopa jakamaan koko kommuunille nettiä saman GPRS-liittymän yli. Mutta vähän myöhemmin Jyri tottui siihen, että netti oli käytettävissä vain satunnaisesti, ja alkoi keskittyä enemmän "liha-avaruuden" elämään ja sen mahdollisuuksiin.
AltPartyjen aikoihin Mahtilinnan asukkaat alkoivat hengailla myös JÄHRYn eli Jätteen ja Häiriöiden Ystävät ry:n porukoissa. Etenkin Märkky halusi rakennella heidän "musiikkikoneisiinsa" teslakäämejä ja jaakobintikkaita ja muuta mielipuolista ja myös esiintyä heidän keikoillaan. Erästä keikkaa mentiin koko kommuunin voimin katsomaan VR:n makasiineille, ja siellä oli useampikin experimental/noise-esiintyjä JÄHRYn lisäksi. Melko kakofoniaahan se kyllä oli, mutta eivätpä Amsterdaminkaan vastaavat keikat sen miellyttävämpiä olleet korville. Välillä tuntuu, että tässä genressä rankka asenne kompensoi täydellisesti musiikillisten taitojen puutteen, eli vähän kuin punkissakin.
Nuorin JÄHRYn jäsenistä, nimeltään Sari, oli aloittanut Kuvataideakatemiassa samaan aikaan Lauran kanssa, ja hän tuntui olevan erityisen kiinnostunut siitä, miksi mikäkin "materiaali" toimii milläkin tavalla. Häntä kiinnostavat myös glitchit, jotka olivat tulleet hänelle jo lapsuudessa tutuiksi NES-pelikasettien häiriöiden kautta, ja etenkin "circuit bending", eli vanhojen lelusyntikoiden ja vastaavien muokkaaminen niin että ne glitchaavat jatkuvasti.
Jyri on yrittänyt kovasti saada Sarin kiinnostumaan myös koodaamisesta. Eräs toinen JÄHRYn jäsen, Kari (joka oli kait myös sen perustaja), ei arvostanut tätä. Hänen mielestään "softaa ei ole oikeasti olemassa" (joku Kittler on kuulemma sanonut näin), eli siihen minkäänlaisen huomion kiinnittäminen on turhaa, ja vain käsinronkittava "materiaalisuus" on tärkeää. Luulen tosin, että Karin tapauksessa on tässä kyse lopulta vain siitä, ettei hän itse ole millään oppinut koodaamaan vaikka onkin sitkeästi yrittänyt.
Toisinaan on näkynyt myös ihmisiä, jotka ovat hankkineet kirpputorilta tai Huuto.netistä C64:n ja haluavat sitten päästä tekemään sillä musiikkia mahdollisimman nopeasti ja helposti. Jyri on aika usein auttanut heitä saamaan tarvittavan softan kasetille, mutta useinkaan heillä ei sitten riitä kärsivällisyys sen kanssa. Lopulta he ovat täysin tyytyväisiä siihen, jos koneen saa tuottamaan edes jonkinlaista ääntä, ja se saa sitten riittää "musiikiksi", jota voidaan sitten esittää "experimental"-keikoilla. Jokin tässä ärsyttää suunnattomasti niin Jyriä kuin minuakin -- ehkä se, että kuvitellaan, että pelkkä jostain hankittu laite riittäisi itsessään "statementiksi". Yhtä onttoa ja kulutuskeskeistä kuin juppien statussymbolit.
Vielä enemmän Jyriä tosin ärsyttävät "retropällit", jotka hankkivat vanhoja koneita itselleen vain vanhojen pelien pelaamista varten. Itse en ymmärrä, mikä hänen ongelmansa "retron" kanssa on. Paitsi ehkä se, että vanhan raudan hinta nousee. Ainakin C64:n PS64-puhesyntikan hinta nousi Huuto.netissä yli sataan euroon, kun "retropällit" huusivat sitä kilpaa.
Heinäkuusta alkaen käytin nettiä aikaisempaa vähemmän, sillä DNA:n aiemmin rajattomaan GPRS-liittymään tuli 100 megan kuukausikatto. Tämä aiheutti paljon raivoa pitkin nettiä, varsinkin nyysseissä, ja jotkut jopa haastoivat DNA:ta oikeuteen. Mutta ainakin itse pystyin keskittymään demontekoon paremmin, kun netinkäyttöä piti ruveta säännöstelemään. Loppuvuodesta tuli sitten tarjolle Saunalahden rajaton GPRS-liittymä, mutta olin jo lähtenyt maasta kun kuulin siitä.
Assyille FU!ROR teki Spectrum-demon, jossa Jyri oli pääasiallisena tekijänä. Nyt, kun me molemmat olemme tutustuneet perusteellisesti konekielitasolla toistemme lapsuudenkoneisiin (ensimmäinen FU!ROR-demohan oli MSX:lle), voisimme tehdä vuorotellen Spectrum- ja MSX-demoja. Pohdimme jopa demoa, joka toimisi molemmissa, koska molempien prosessori ja äänipiiri ovat samat, mutta Jyri ei lämmennyt idealle. Hänen mielestään monialustaisuus tuhoaa jotain oleellista "materiaalisuhteesta", vaikka demo keskittyisikin designiin enemmän kuin tekniseen rajojenpuskemiseen.
Kokeilimme Mahtilinna-kaudella Heidin kanssa parisuhdetta parikin kertaa. Ensin syksyllä ja sitten kesällä. Kesän jälkeen päädyimme lopulta siihen, että meidän on parempi pysyä ystävinä. Tämä ei aiheuttanut kummallekaan mitään suurta tunnekuohua. Kahdeksan vuotta aiemminhan ero oli tuntunut siltä kuin olisi maailmanloppu tullut, eli ehkäpä olimme siis oikeasti kypsyneet kumpikin.
Lokakuussa 2003 ilmestyikin sitten Mahtilinnan pihaan kaksi poliisiautoa. Aluksi poliisit yrittivät lopettaa "laittoman valtauksen" eivätkä edes meinanneet uskoa vuokrasopimusta. Vuokranantajallemme soitettuaan he vaihtoivat taktiikkaansa ja päätyivät sitten pidättämään meidät epäiltyinä huumerikoksista. Koko asukaskunta ja kylässä olleet vieraatkin vaan poliisiautoihin ja putkaan. Kai tämä oli jollain tavoin odotettavissakin, ja mielestäni oli suoranainen ihme, että ehdimme asua Mahtilinnassa niinkin kauan.
Jyri ja Vanttu päätyivät lähes suoraan vankilaan totaalikieltäytyjinä. Itse oleskelin mahtilaisporukan kanssa milloin missäkin. Järjestin omat vähänkin arvokkaammat tavarani Mahtilinnasta Mekan luokse turvaan, samoin Jyrin tavarat. Mekalla sentään oli kaksio, kun Heidillä oli vain pieni ja ahdas yksiö. Noin viikon jälkeen ajattelin lähteä Hollantiin ainakin talveksi. Suomen talonvaltauskulttuuri oli edelleen niin keskenkasvuista, että olin ruvennut kaipaamaan kypsempää meininkiä.
Pakkasin taas rinkallisen tavaraa (Spectrum jäi Suomeen, mutta läppäri tuli mukaan), ja nousin satamassa laivaan, jonka määräsatamana oli Saksan Travemünde. Olin myös harkinnut lentämistä Ryanairilla, mutta se tuntui turhan isolta säädöltä vaikka olisikin ehkä tullut halvemmaksi. Laivaan astuminen suoraan Helsingistä oli myöskin paljon juhlavampaa kuin Pirkkalan lentoasemalle köröttely. Travemündestä pääsi jatkamaan Amsterdamiin aika kivuttomasti liftaamalla.
OSCII oli edelleen pystyssä, mutta sen tilanne oli jokseenkin sekava, koska paikka oli vieläkin pelkkä laiton valtaus, jonka olemassaoloa jouduttiin välillä jopa fyysisesti puolustamaan. Lisäksi huomasin, että rajatonta GPRS-yhteyttä ei ollut Hollannissa edes saatavilla, joten olisin riippuvainen milloin mistäkin "free Wi-Fi"stä (eikä minulla ollut edes WLAN-korttia). Ilmeisestikin ainoat Euroopan maat Suomen lisäksi, joissa rajaton GPRS olisi tarjolla, olivat Tshekki ja Slovakia. Myös Puolassa olisi tarjolla halvahko liittymä jossa olisi gigan kuukausikatto. Kaikkialla muualla joutuisin joko maksamaan jopa kahta euroa per mega tai käyttämään hämärätemppuja jotka saattaisivat milloin tahansa lakata toimimasta.
OSCIIssa oli kuitenkin edelleen ihan normaali ethernet-lähiverkko, joten pystyin tekemään töitä Suomeen. Muutaman kuukauden ajan jaksoin osallistua siihen Mekan Konttaamo.net-projektiin, mutta huomasin, että minun alkoi olla vaikea perustella sitä itselleni. Yritin keskustella Mekan kanssa siitä, miten tuollaisen palvelun pystyisi saamaan hyödylliseksi ihmiskunnalle, mutta hän piti koko puheenaihetta täytenä kukkahattulässytyksenä. Tärkeintä hänelle oli vain saada "lamereilta fyrkat pois" mahdollisimman tehokkaasti. Yritin kysyä, mitä Meka on mieltä Saudi-Arabian ja Kiinan nettisensuurista, ja voisiko hän osallistua niihin puhtain mielin "lamereilta fyrkat pois" -asenteella, mutta hän ei vieläkään tajunnut pointtiani. No, onneksi tarjolla on paljon eettisesti mielekkäämpääkin tekemistä. Lunastin läppärin ja kännykän Mekalta omikseni ja sanouduin irti hänen firmastaan.
Pääsiäisen 2004 aikaan kävimme muutaman hengen squattiporukalla Saksan Bingenissä Breakpoint-demopartyilla. Paikalla oli myös ennätysmäärä suomalaisia, mutta ei lisäkseni muita CWU:laisia kuin Meka. Oli kuitenkin mukava jutella suomalaisten kanssa livenä pitkästä aikaa. Monet olivat ensimmäistä kertaa ulkomaanpartyilla, ehkä Ryanairin halpojen lentolippujen mahdollistamana. Oli vuodenaikaan nähden hyvin kylmä, luntakin satoi, ja vanhoja armeijan varastorakennuksia oli vaikea saada pysymään lämpiminä. Onneksi sentään pihalla oli iso nuotio. En tehnyt produa, koska Spectrum-demo olisi siellä pitänyt laittaa wildcompoon. Saisi loppua se voittajakoneiden hegemonia jo muissakin maissa, kun Assyiltakin poistettiin oldskool-kompojen konerajoitukset jo monta vuotta sitten.
Elokuussa 2004 kävin Suomessa, mutta vasta Assyjen jälkeen. Syynä oli se, että Helsingistä pääsee kätevästi Pietariin. Olin nimittäin luvannut Vlasmille osallistua Chaos Constructions -demopartyille, jotka järjestettiin Pietarissa elokuun lopulla, ja vieläpä reissata hänen mukanaan ympäri Venäjää. Olin anonut tätä varten kahden viikon viisumin.
Olimme tehneet FU!RORin nimissä CC:ille Spectrum-demon, ja tällä kertaa minä olin päätekijänä ja Jyri teki vain musiikin. Emme sijoittuneet kompossa kovinkaan hyvin, vaikka paikallinen skene olikin innoissaan osallistumisestamme: kysessä oli varmaankin ensimmäinen kerta, kun länsieurooppalainen oli osallistunut "ex-USSR"-alueella Spectrum-demokompoon (tai ylipäätään mihinkään kompoon). Kaikki tarjosivat minulle yhteystietojaan, venäjänkielisiä Spectrum-zinejään ja jopa gruuppiensa t-paitoja. Vlasm lupasi, että minne menenkin Itä-Euroopan alueella, niin hänelle voi laittaa tekstiviestiä, ja hän etsii sitten minulle osoitteita, joissa asuu Spectrum-skenereitä.
Partyhalli (joka oli käytännössä auditorio) sulki ovensa yöksi, mutta itse rakennus, "Leningradin nuorisopalatsi", oli myös hotelli, ja varakkaammat olivat varanneet siitä huoneita. Minä ja PPP:läiset kävimme kuitenkin nukkumassa pietarilaisten Spectrum-skenerien asunnoissa, joista useimmat sijaitsivat romahtamispisteessä olevissa kusenhajuisissa kerrostaloissa.
Partyjen jälkeen läksin Vlasmin mukana Moskovan-junalle, johon tuli kyytiin sellainen läjä skenereitä, että partyt tuntuivat jatkuvan junassa. Vaikka suurin osa jutuista meni minulta kielimuurin takia ohi, oli kanssani silti jatkuvasti joku juttelemassa. Reissukokemus oli tämän jatkuvan sosiaalisuuden vuoksi täysin erilainen kuin aiempi junamatkani Pekingistä Moskovan kautta Eurooppaan vuonna 2001.
Moskovassa nukuimme taas skenerien luona. Eräs Alex-niminen halusi myös kyydittää minua Lada Sputnikillaan (eli Samaralla) ympäri Moskovaa ja sen lähialueita. Kiertoajeluun kuuluivat paitsi tavallisimmat turistikohteet, myös "Neuvostoliiton Piilaakso" Zelenograd ja kosmonauttikoulutuskeskus Zvezdny Gorodok. Zelenogradissa oli kuulemma kehitetty ihan mielettömiä PDP-11-yhteensopivia taskulaskimia, jotain Amigan tasosia kotitietokoneita jotka nekin olivat PDP-11-yhteensopivia, ja monia supertietokoneita joiden tekniset perusteet olivat ihan toisenlaiset kuin länsikoneissa. Ehdimme vain käydä näiden paikkojen parkkipaikoilla pikaisesti kääntymässä, mutta Alex kompensoi aikataulun tiukkuuden suoltamalla meille loputtomasti tarinaa menetetystä neuvostoaikaisesta suuruudesta ja mahtavuudesta. Vlasm kehtasi kertoa vasta Moskovasta lähdettyämme, että Alexin puhe oli täynnä asiavirheitä ja liioittelua, ja moskovalaiset kuulemma aina omivat kaikki saavutukset itselleen.
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Tatarstanin tasavallan pääkaupunki Kazan, jossa myös CAFe-demoparty järjestetään vuosittain. Nukuimme sielläkin skenerien vieraana. Ja seuraavana päivänä päädyimme sitten Jekaterinburgin kautta Magnitogorskiin, joka on Vlasmin ja koko PPP-gruupin kotikaupunki. Siellä vietin useamman päivän PPP:n ja muun paikallisen skenen seurassa. Kiersimme monenlaiset underground-kokoontumispaikat ja tehtaanrauniot ja joimme ruosteelta ja teollisuuskemikaaleilta maistuvaa vodkaa joka ilta.
Ajattelin palata Länsi-Eurooppaan eteläkautta. Magnitogorskista oli suora junayhteys Volgogradiin, josta pääsisi melko kivuttomasti Ukrainaan. Vlasm tuli ystävällisesti Magnitogorskin rautatieasemalle auttamaan minua lipun hankkimisessa, ja muistutti vielä kerran, että jos tulee ongelmia, niin voin soittaa tai laittaa tekstiviestin. Vakuuttelin, että olen matkustanut Venäjällä ja jopa Kiinassa kielitaidottomana ummikkona jo aiemmin, eli mitään ongelmia ei ole.
Yövyin Volgogradissa ja Ukrainan Hersonissa paikallisten skenerien luona. Heidän kanssaan oli hieman enemmän kommunikointivaikeuksia kuin Vlasmin jengin kanssa -- sekä kielimuurin vuoksi että koska nämä henkilöt olivat poliittisesti oikeammalla kuin PPP:läiset eivätkä siksi ollenkaan ymmärtäneet esim. länsieurooppalaista squat-kulttuuria jota yritin heille selittää.
Ukrainasta päädyin sitten Slovakian Trenčíniin, jokakeväisen FOReVER-kasibittispartyn kotikaupunkiin. Koska Slovakia on nykyään EU:ssa, ja tarjolla oli se huhuttu rajaton GPRS-liittymä, päädyin viettämään Trenčínissä vähän kauemminkin aikaa.
Ex-Tshekkoslovakian demoskenessä on ollut kolme merkittävää kasibittistä konetta, Spectrumin lisäksi Commodore 64 ja Atari. Spectrum on näistä "isänmaallisin", koska maa oli valmistanut omia Didaktik-merkkisiä Spectrum-kloonejaan, jotka olivat virallisesti käytössä kouluissa, ja monilla oli ollut sellainen kotonaankin. Tässä oli iso ero Venäjään ja Ukrainaan, joissa Spectrum-kloonit olivat aina edustaneet undergroundia ja harmaata taloutta. Toinen ero oli se, että kukaan ei ylistänyt sosialismia, vaan Didaktik oli jotain, minkä slovakit (ja prosessorin valmistaneet itäsaksalaiset) olivat saaneet aikaiseksi miehitysvallasta huolimatta.
Kun eräänä iltana kerroin skenereille käyneeni "pyhiinvaelluksellani" mm. Cambridgessa Sinclairin rakennuksen luona, he päättivät viedä minut heti seuraavana päivänä automatkalle pariin läheiseen pikkukaupunkiin: Skalicaan, jossa Didaktikin tehdas oli sijainnut, ja Pieštanyyn, jossa oli toiminut toinen mikrotietokoneita ja -piirejä tehnyt elektroniikkavalmistaja, Tesla. Teslan PMD-85:lle ei kuulemma kukaan ollut vielä tehnyt yhtäkään kunnon demoa, mutta pelejä sille on tehty paljon, monet länsipelien sovituksia.
Eräänä toisena iltana teimme sitten vielä toisen automatkan Tshekin puolelle sellaiseen paikkaan kuin Slušovice. Se oli kait aikoinaan ollut "agrikombinaatti" (mikä tarkoittaa kait suunnilleen kolhoosia), mutta oli 1980-luvulla erikoistunut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja esim. Tshekkoslovakian ensimmäiset mikrotietokoneet (TNS Agrosystem) valmistettiin siellä. Ilmeisesti se oli ollut samalla jonkinlainen yhteiskuntakokeilu, kapitalistinen pikkukaupunki sosialistisessa maassa.
Kohtasin eräänä iltana myös muutaman amigistin. Amigaan liitetään Slovakiassa ja kuulemma monissa muissakin Itä-Euroopan maissa valtavasti mystiikkaa. Erään mielestä se oli suoranainen "musta monoliitti", jonka kanssa kosketuksiin pääseminen nosti pienen joukon nuoria tshekkoslovakkeja superihmistasolle ja mahdollisti heidän menestymisensä uudessa "postapokalyptisessä" todellisuudessa. Erään unkarilaisen amigagruupin tekemä peli nimeltä Perihelion oli kuulemma täydellinen vertauskuva sille, millaista oli olla amigisti valtionsosialistisen järjestelmän raunioilla. Jokin slovakkiamigistien jutuissa muistutti minua siitä, kuinka Jyri ja COPpilaiset suhtautuivat Amigaan 1990-luvulla.
Vanhatkin Amigat olivat myös kalliita itäeurooppalaisille tuohon aikaan -- jopa kansainvälisesti menestyneellä amigagruupeilla saattoi olla ennen kompovoittojaan käytössään vain yksi Amiga, johon kerättiin vanhemmilta ja sukulaisilta rahoitus, ja jonka käytössä vuoroteltiin. Muutaman Saksassa tai Tanskassa voitetun demokompon jälkeen rahaa saattoikin sitten olla jo toiseen Amigaan. Amiga-demoja myös nauhoitettiin videokaseteille, joiden kopiot levisivät laajalle, jopa tietokoneskenen ulkopuolelle. Tämä on myös tarina, jonka venäläiset spectrumistit kertoivat: harva oli 1990-luvulla edes nähnyt Amigaa, mutta demo-VHS:t näyttivät heille, mitä tietokoneella on mahdollista tehdä, ja he rupesivat tekemään sitä Spectrum-klooneillaan.
Olen alkanut kyllästyä asioiden väliaikaisuuteen ja muutenkin elämäni epävarmuuteen. Tuntuu, kuin olisin vuodesta 1999 asti ollut jatkuvalla seikkailulla, jossa mitä tahansa saattaa tapahtua milloin tahansa. Intiassa saattoi milloin tahansa katketa sähköt, OSCIIssa ja Mahtilinnassa taasen piti jatkuvasti pelätä että virkavalta tulee karkottamaan. Suomessakin IT-firmat saattavat kaatua milloin vain tai lopettaa työsopimuksen, varsinkin sellaiset joille voi tehdä töitä toimiston ulkopuolelta. Vaikka olenkin tottunut epävarmuuteen vuosien mittaan, on se silti edelleen todella kuluttavaa ja vaikeuttaa elämän suunnittelua eteenpäin.
Vuokrasopimukseni Trenčínissä on määräaikainen. Sen jälkeen voisin palata Suomeen ja alkaa tehdä jotain sellaista, mille voisin todella omistautua useiksi vuosiksi. Jotain, joka ei saata milloin tahansa yhtäkkiä kadota maan päältä -- voisin vaikkapa mennä opiskelemaan luokanopettajaksi.
Vaikka koko vallitseva maailmanjärjestys kaikkine tietokoneineen ja netteineen romahtaisi, niin opettajia tarvitaan niin kauan kuin uutta sukupolvea ylipäätään syntyy.
««- · CWU MEMOiRS 0xAC · nExT cHApTeR -»»