Mitä klassikkokoneille kuuluu nykyään?

1980-luvulla tuli markkinoille kymmenittäin erilaisia mikrotietokonemalleja, joista useimpia ainakin joku muistelee lämmöllä. Muutamat näistä laitteista eivät kuitenkaan jääneet vain historian lehdille, vaan niiden ympärillä on edelleen paljon harrastajavetoista ja kaupallistakin toimintaa. Esittelemme nyt kuusi klassikkokonetta, jotka eivät koskaan malttaneet kuolla pois.

Yleinen näkemys on, että klassiset, alkuperäisten valmistajiensa jo aikoja sitten hylkäämät tietokoneet kelpaisivat korkeintaan vanhojen pelien pelailuun ja menneiden haikailuun. Todellisuudessa tietokoneet ovat kuitenkin yleiskäyttöisiä laitteita, joiden mahdollisuuksia ei ole lyöty tehtaalla lukkoon, joten vanhoillekin koneille voi ominaisuuksiensa puitteissa kehittää aivan uusia sovelluksia riippumatta siitä, mitä niillä vuosikymmeniä sitten tehtiin. Uusien ohjelmien lisäksi niiden mahdollisuuksia voidaan laajentaa myös uusilla lisälaitteilla, ja jos aidot koneet käyvät harvinaisiksi, löytyy monista klassikokoneista myös nykyaikaisella tekniikalla toteutettuja uusversioita.

Jutussa käsitellyt koneet ovat:

Nämä kuusi konetta on valittu paitsi kulttuuriensa eloisuuden vuoksi, myös siksi, että niiden tarinat ovat erilaiset ja vertautuvat mielenkiintoisesti toisiinsa. Ne eivät suinkaan ole ainoat klassikkokoneet, joissa on edelleen eloa — kymmenille muillekin laitteille nimittäin löytyy ainakin jonkin verran tuoreehkoja demoja ja pelejä, ja osa on saanut suosiota myös esimerkiksi soittimina.

FPGA-tekniikka

Ennen yksittäisten tietokoneperheiden tuoreemman historian esittelyä lienee tarpeen kertoa hieman FPGA-tekniikasta, johon klassikkokoneiden uusversiot hyvin usein perustuvat.

FPGA on ohjelmoitavan logiikan yksi muoto. Siinä missä perinteisten mikropiirien logiikkaa ei valmistuksen jälkeen helpolla muuteta, on ohjelmoitavien logiikkapiirien rakenne avoin: ne sisältävät ikään kuin kasan rakennuspalikoita, joista on mahdollista muodostaa millaisia digitaalisia piirejä hyvänsä. FPGA-piirit lataavat logiikkansa ulkoisesta muistista, joten ne voidaan muuttaa aivan toisenlaisiksi piireiksi pelkästään vaihtamalla logiikkatiedostoa.

Nykyaikaisissa FPGA-piireissä on sen verran tilaa, että yhdelle sellaiselle mahtuu helposti vaikkapa minkä tahansa kasibittisen koneen koko logiikka suorittimineen, erikoispiireineen ja muisteineen. FPGA:n käyttö keventää kehitystyötä huomattavasti verrattuna perinteisempään mikropiirisuunnitteluun, ja tässä sovelluskohteessa ei myöskään juuri törmätä kyseisen tekniikan haittapuoliin eli tila- ja energiasyöppöyteen.

Tunnetuin FPGA-pohjainen uuskotimikro lienee amerikkalaisen Jeri Ellsworthin kehittämä C-One. Se on tarkoitettu etupäässä Commodore 64:n uustoteutukseksi, mutta FPGA-tekniikan ansiosta se pystyy muuntautumaan myös moneksi muuksi kotimikroksi. Nykyisin C-Onelle on saatavina logiikat C-64:n lisäksi ainakin VIC-20:stä, Amiga 500:sta (Minimig), Amstrad CPC:stä ja ZX Spectrum 48:sta. Toki koneeseen voi ladata myös täysin uudenlaisia logiikkaytimiä — esimerkiksi ruotsalainen Linus ”lft” Åkesson on toteuttanut Parallelogram-demossaan C-Onen toiselle FPGA:lle aivan oman laitteistoalustansa, josta löytyy esimerkiksi shader-ohjelmoitava blitteri.

Omia emolevyjään käyttävistä klassikkokoneiden FPGA-toteutuksista mainittakoon 1chipMSX (MSX-2), ZX Evolution (ZX Spectrum), Experiment-S Suska (Atari ST) ja Amiga-toteutukset Minimig ja NatAmi. Näistä ZX Evolution ja NatAmi eivät toteuta koko konetta FPGA:lla, vaan niistä löytyvät myös aidot Z80- ja 68060-suorittimet.

Kuinka FPGA-kone sitten käytännössä eroaa emulaattoria ajavasta pikkukoneesta? Yksi oleellinen ero on, että uudelleentoteutettu piiri vastaa ajoitukseltaan tarkalleen alkuperäistä piiriä, kun taas emulaattorit jäljittelevät ajoitusta puskuripohjaisesti: kun aidon tai FPGA-toteutetun C-64:n grafiikan taustaväriä vaihdetaan, videosignaali muuttuu samalla mikrosekunnilla, kun taas emulaattorilla muutos näkyy vasta seuraavalla näytönvirkistyksellä. Grafiikassa tämän viiveen vielä kestää, mutta esimerkiksi lisälaitteet voivat olla hyvinkin nirsoja ajoituksen suhteen. FPGA-koneita käyttäessä voi myös olla varma, ettei emulaattoria ajava käyttöjärjestelmä tule väliin aiheuttamaan nykimistä.

Toistaiseksi useimpien klassikkokoneiden ohjelmat toimivat emulaattoreilla paremmin kuin FPGA-koneilla, mutta asia saattaa muuttua lähivuosina. Logiikankuvauskielillä on nimittäin sen verran luontevampi kuvata mikropiirien toimintaa kuin perinteisillä ohjelmointikielillä, että jossain vaiheessa emulaattorikehittäjät saattavat hyvinkin siirtyä käyttämään samoja VHDL- ja Verilog-lähdekoodeja kuin FPGA-logiikoiden kehittäjätkin. Ja voipa samasta koodista tuottaa perinteisiä ei-uudelleenohjelmoitavia mikropiirejäkin, mikäli sellaisia halutaan.

Commodore 64

Commodore 64 tuli markkinoille vuonna 1982 ja saavutti johtavan markkina-aseman useimmissa maissa, joissa sitä myytiin. Etenkin pohjoismaissa C-64 oli niin vahva kilpailijoihinsa nähden, että siitä muodostui oikea aikakautensa symboli suurelle osalle 1980-luvulla lapsuuttaan viettäneistä.

Commodore ehti valmistaa ennen vuoden 1994 konkurssiaan noin 15 miljoonaa Kuusnelosta, ja se oli myös maailman myydyin tietokonemalli aina 2000-luvulle asti — nykyisin esimerkiksi muutamia iPad-malleja on myyty enemmän.

Vaikka kaupallinen C-64-ohjelmien tuotanto olikin jo hiipunut pitkään ennen konkurssia, kone oli ehtinyt saavuttaa tietyissä harrastajapiireissä jo niin vankan aseman, ettei uuden tekniikan markkinoille tulo juuri horjuttanut sitä. Esimerkiksi C-64-demojen ja SID-musiikin tuotanto on jatkunut katkeamattomana perinteenä nykypäiviin asti, ja C-64:lle on edelleenkin julkaistu yhteensä enemmän demoja kuin millekään muulle alustalle. Demoskene on myös vienyt C-64-ohjelmointitekniikan sellaiselle tasolle, josta ei edes uneksittu laitteen kaupallisen tuotannon aikoina.

C-64-yhteisön vahvuus on antanut voimaa myös muiden kasibittisten Commodorejen harrastustoiminnalle. Commodore 16 -yhteensopiville koneille, joihin kuuluvat myös C-116, C-264 ja Plus/4, on ollut jonkin verran demotuotantoa 1980-luvulta asti, ja monet näiden demot käyttävät musiikin tuottamiseen SIDCart-lisämodulia. 2000-luvun puolella myös VIC-20 sai jonkin verran demoskenetoimintaa, jonka erikoispiirteenä on pitäytyminen laajentamattoman koneen 5 kilotavun perusmuistimäärässä.

Commodoren konkurssin jälkeen on ilmestynyt myös uusia C-64-lisälaitteita. Käyttökelpoisin C-64-käyttäjälle lienee hollantilaisen Gideon Zweijterin 1541 Ultimate -moduli, joka simuloi 1541-levyasemaa täydellisesti mutta käyttää lerppujen sijaan SD-kortille tallennettuja tiedostoja. Moduli toteuttaa myös REU-yhteensopivan muistilaajennuksen 16 megatavuun asti, ja jotkin versiot osaavat toimia myös ethernet-verkkokortteina. CMD-yhtiön SuperCPU-laajennos taasen sisältää 20 megahertsin taajuudelle kellotetun 16-bittisen 65816-suorittimen, joka korvaa koneen oman 1-megahertsisen 6510:n, ja jolle on toteutettu mm. reaaliaikaiset MP3- ja MOD-tiedostojen soitinohjelmat.

Ehkä ylistetyin C-64:n komponentti on SID-äänipiiri, jota kaivattaisiin mm. erilaisiin syntetisaattoriprojekteihin enemmän kuin koko maailmasta löytyy. Vuonna 1997 markkinoille tulleen Sidstation-syntetisaattorin valmistaja Elektron haali kuuleman mukaan kaikki varastoihin jääneet piirit, ja siltikin laitteita jouduttiin lopulta myymään tyhjillä piirikannoilla. Monet ovat yrittäneet luoda SIDiä uusiksi, mutta etenkin sen analogiset suotimet ovat tuottaneet vaikeuksia, eikä yksikään uudelleentoteuttaja ole vielä päässyt kovin tyydyttävään lopputulokseen.

Pelkän SIDin lisäksi myös koko C-64:stä on uustoteutuksia. Amerikkalainen Jeri Ellsworth on toteuttanut koko laitteen FPGA-pohjaisesti kahdessakin eri projektissaan, C-Onessa ja ulkoisesti joystickiä muistuttavassa DTV:ssä. Molemmissa on tarjolla myös uusia grafiikkatiloja. Lisäksi on liikkunut huhua, että 1541 Ultimaten suunnitellut Gideon olisi kehittämässä omaa uuskuusnelostaan.

Commodore-tavaramerkki on kulkenut konkurssin jälkeen omia teitään, ja sen kulloinenkin omistaja on aina jossain vaiheessa yrittänyt tehdä sillä rahaa. Parikin kertaa nähty temppu on Commodore-logolla varustettujen IBM PC -kloonien harhaanjohtava myyminen ”Kuusnepan uutena tulemisena”.

ZX Spectrum

Brittiläisen Sir Clive Sinclairin ZX Spectrum tuli Commodore 64:n tapaan markkinoille 1982. Vaikka se olikin yksi Länsi-Euroopan suosituimmista kotimikroista etenkin halvan hintansa vuoksi, se jäi ennen pitkää C-64:n ja muiden koneiden jalkoihin. Sen sijaan itäblokin puolella Spectrumista muodostui samantapainen kotimikrojen de-facto-standardi kuin Kuusnepasta lännessä.

Valtaosa etenkin Neuvostoliitossa käytetyistä Spectrumeista oli kotoperäistä tuotantoa. Alkuperäinen Spectrum oli helppo salakuljettaa maahan pienen kokonsa ansiosta, ja koska Spectrumissa ei ole suoritinta lukuunottamatta mitään kovin mutkikasta logiikkaa, saivat paikalliset elektroniikkaharrastajat ennen pitkää rakennettua pelkistä neuvostokomponenteista riittävän hyvin toimivia kopioita. Spectrum-kloonaus oli Neukuissa enimmäkseen harrastajien omaa harmaatuotantoa, vaikka muutaman mallin tehdasvalmistus saikin myös valtion siunauksen.

Neuvostoliitto kaatui vuonna 1991, ja britit lopettivat Spectrumin valmistuksen seuraavana vuonna, mutta Venäjällä Spectrum-kloonien tuotanto jatkui entiseen malliin ja on jatkunut keskeytyksettä tähän päivään asti. Tuotanto on toki ollut pitkälti harraste- ja pienyrittäjyysvetoista, mutta valmistajia on niin paljon, että aina on löytynyt joku, jolta on saanut uuden Spectrumin.

1990-luvulla itäkoneet alkoivat olla teknisesti parempia kuin esikuvansa: TR-DOS-yhteensopiva levykeasema ja AY-äänipiiri olivat vakiovarusteita, ja muistiakin oli monissa malleissa jo vähintään 256 kilotavua. Kaksi suosituinta Venäjä-Spectrumia olivat 1990-luvun puolivälin aikoihin Pentagon 128 ja Scorpion ZS 256, joista ensinmainittu päätyi myös Venäjän demoskenen suosikkikoneeksi. Spectrum-demoskene on melkoisen aktiivinen edelleen ja tuottaa paljon katsomisen arvoisia teoksia.

Uusista Spectrum-klooneista mainittakoon FPGA-pohjainen ZX Evolution, joka paitsi jäljittelee kaikkia tärkeimpiä Spectrum-malleja — niin alkuperäisiä kuin kloonejakin — myös sisältää aivan uusia ominaisuuksia etenkin grafiikkapuolella. Evolution myydään MiniITX-emolevynä, jonka liitännät ovat PC-yhteensopivat. RAMia on 4 megatavua, ja prosessoria voi pyörittää alkuperäisen 3.5 megahertsin lisäksi 7 ja 14 megahertsin turbomoodeissa. Levykeaseman lisäksi massamuistina tuetaan IDE-kiintolevyjä ja SD-kortteja.

Amiga

Vuonna 1985 Commodore toi markkinoille Amiga 1000:n ja kahta vuotta myöhemmin Amiga 500:n, joka muodostui C-64:n seuraajaksi. Amiga päihitti 1980-luvulla kilpailijansa etenkin grafiikan ja äänen alueilla, mikä loi sille uskollisen ja jopa fanaattisen käyttäjäkunnan. Amiga-käyttäjät ovatkin jaksaneet uskoa koneensa ylivoimaisuuteen vuosikymmenestä toiseen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Kun Commodore meni konkurssiin vuonna 1994, Amiga oli jo jäänyt monissa asioissa jälkeen kilpailijalleen PC:lle. PC oli huonommin suunniteltu mutta pystyi etenkin 486-suorittimien yleistyttyä paikkaamaan puutteensa raa’alla laskentateholla. Amiga 4000:ssa ja 1200:ssa käytetty AGA-piirisarja ei onnistunut parantamaan Amigan graafisia ominaisuuksia riittävästi, eikä PC:n päihittäjäksi lupailtu uusi grafiikkarauta ehtinyt valmistua koskaan. Konkurssinjälkeisistä Amigan lisälaitteista tärkeimmiksi muodostuivatkin saksalaisen Phase5:n tuottamat prosessorikortit ja näytönohjaimet, joilla koneen suorituskyky saatiin pidettyä PC:n tasolla.

Kun PC alkoi mennä ohi myös turbovarustelluista Amigoista, tuumattiin Amiga-yhteisössä, että oli laitteisto mitä hyvänsä, niin ainakin ohjelmistotason eleganssissa Amiga päihittää kilpailijansa edelleen. Niinpä ruvettiinkin kehittämään täysin uusia tietokoneita, jotka ajavat AmigaOS-johdannaisia mutta eivät ole yhteensopivia klassisen Amiga-laitearkkitehtuurin kanssa. Näistä huomattavimpia ovat vuosina 2000-2006 valmistettu Pegasos ja vuodesta 2002 tuotetut AmigaOne-koneet. AmigaOne-sarjan uusin tulokas on vuonna 2010 julkistettu X1000, jonka suorittimena on 64-bittistä POWER-arkkitehtuuria edustava PWRficient-tuplaydinsuoritin.

Amigaan liittyviä aineettomia oikeuksia on suojeltu Commodoren konkurssin jälkeen niin mustasukkaisesti, että se on jakanut kehittäjäyhteisöäkin kahteen leiriin. Yhdessä leirissä ovat Amigan tavaramerkin omistava amerikkalainen Amiga Incorporated ja sen luvalla AmigaOS:n ja AmigaOnen kehityksestä vastaava Hyperion Entertainment, joilla tosin on ollut myös lukuisia oikeusjutuiksi asti paisuneita erimielisyyksiä. Kapinallisleiriä edustavat puolestaan MorphOS- ja AROS-käyttöjärjestelmät ja niitä ajavat koneet. MorphOS ja uudet AmigaOS:t toimivat vain PowerPC-koneissa, muutamat Macintosh-mallit mukaanlukien, kun taas avoimen lähdekoodin AROS toimii myös X86-PC:issä ja jotenkuten jopa 68K-Amigoissa.

Monille amigisteille Amiga määrittyy kuitenkin kaikesta 2000-luvun kehityksestä huolimatta edelleen alkuperäisen laitearkkitehtuurinsa kautta, joten pelkkä käyttöjärjestelmätason yhteensopivuus ei heidän mielestään tee koneesta Amigaa. 2000-luvun loppupuolella onkin ilmestynyt myös perinteiselle Amiga-laitteistolle uskollisempaa uustuotantoa. Vuonna 2007 avoimena lähdekoodina ja kytkentäkaaviona julkaistu Minimig toteuttaa Amiga 500:n koko logiikan yhdellä FPGA-piirillä, ja se on saatavilla paitsi valmiina emolevynä, myös C-One-tietokoneeseen ladattavana logiikkatiedostona. NatAmi puolestaan on pitempään kehitteillä ollut 68060-pohjainen AGA-Amiga, jonka suunnittelussa on pyritty täydelliseen laitteistoyhteensopivuuteen ilman väylälatensseja ja muita klassisen Amiga-laitteiston rajoitteita.

Amiga on C-64:n ohella merkittävin demotaidetta määrittänyt laitealusta, ja Amiga-demojen tuotanto jatkuukin edelleen katkeamattomana perinteenä. Demot ovat olleet alusta asti tärkeä osa myös valtavirtaisempaa Amiga-kulttuuria, joskin monia uudempien Amigojen nimeen vannovia kismittääkin se, että valtaosa demoista ei edelleenkään hyödynnä PowerPC-suorittimia eikä uusia näytönohjaimia mitenkään. Vaikka pääpaino onkin suoritinkeskeisissä AGA-demoissa, on viime vuosina innostuttu tuottamaan aina vain enemmän demoja myös alkuperäisille 1980-luvun Amigoille.

Acorn Archimedes

Brittiläinen Acorn lienee tämän jutun nimistä suomalaislukijalle vierain. Acornin vuonna 1987 julkaisema Archimedes kilpaili Amigaa ja Atari ST:tä vastaan mutta ei muodostunut hitiksi moninkertaisesta laskentatehostaan huolimatta. Archimedestä varten kehitetty vallankumouksellinen ARM-arkkitehtuuri jäi kuitenkin elämään, sillä se tarjosi paljon tehoa pienellä logiikkamäärällä, ja se on tällä hetkellä kännykkäteollisuuden ansiosta ylivoimaisesti maailman käytetyin suoritinarkkitehtuuri.

Vaikka itse Archimedes jäikin useimmissa maissa oudoksi marginaalikoneeksi, se onnistui saamaan kotimaassaan varsin uskollisen käyttäjäkunnan. Acorn lanseerasi ensimmäisen Archimedes-mallin jälkeen useita muita malleja, joista se siirtyi vuonna 1994 RiscPC-sarjaan. Vuonna 1998 Acorn luovutti RiscPc:n valmistusoikeudet Castle Technologylle, joka jatkaa RISC OS -käyttöjärjestelmän kehittämistä vielä tänäkin päivänä.

Acornin koneiden aidoimmaksi nykyperilliseksi voitaneen julistaa Raspberry Pi, jonka nimekkäin taustamies on Elite-pelistä tunnettu ja myös Archimedeelle pelejä ohjelmoinut David Braben. Pi’lle on olemassa virallinen versio RISC OS:stä, ja koska Archimedestä oli tapana ohjelmoida suoritinkeskeisesti erikoispiiritemppujen sijaan, huomattava osa sen peleistä ja muista ohjelmista toimii myös Pi’ssä sellaisenaan.

Nintendo Famicom/NES

Famicom tuli Japanin markkinoille vuonna 1983 ja muualle maailmaan Nintendo Entertainment System -nimellä joitakin vuosia myöhemmin. Niissä maissa, joissa NESiä ei virallisesti myyty, laitealusta peleineen tuli tutuksi lukemattomilla eri nimillä piraattikloonien ansiosta.

Taiwanilainen puolijohdevalmistaja UMC sai 1980-luvun loppupuolella aikaiseksi kopiot Famicomin prosessorista ja videopiiristä, mikä antoi lukuisille Itä-Aasian elektroniikkavalmistajille mahdollisuuden tuottaa omia Famicom-kloonejaan. Myöhemmin UMC ja muutamat muutkin piirivalmistajat alkoivat valmistaa myös NOACeja eli yhden mikropiirin Famicom-toteutuksia (NES-On-A-Chip). Edistyneimmissä näistä, kuten V.R.Technology-yhtiön VT03:ssa, on tarjolla myös alkuperäiskonetta laajemmat grafiikka- ja ääniominaisuudet.

Piraattituotanto on jatkunut keskeytyksettä näihin päiviin asti, ja tuotannon laajuus on painanut kloonien hinnat niin alas, että jopa Intian kaltaisten köyhien maiden alemmilla keskiluokilla on varaa hankkia niitä. Mielenkiintoisimpia Famicom-klooneja etenkin kehitysmaiden tietoteknistymisen kannalta ovat 80-luvun kotitietokoneita muistuttavat näppäimistölaatikoihin rakennetut mallit, kuten Gold Leopard King ja Asder PC. Näiden ”opetustietokoneina” myytävien laitteiden mukana tulee yleensä BASIC-tulkki, opetusohjelmia ja yksinkertaisia tekstinkäsittely-, piirto- ja laskentaohjelmia. Vuonna 2008 perustettu amerikkalainen Playpower-säätiö tuottaa etenkin kehitysmaihin tarkoitettuja opetusohjelmia ja -pelejä näille äärimmäisen halvoille tietokoneille.

Vaikka viimeinen Nintendon hyväksymä Famicom-peli julkaistiinkin 1994, yhtiö lopetti tuotteensa virallisen tukemisen Japanissa vasta vuonna 2003. Samana vuonna tosin mahdollistuivat sitten myös lailliset Famicom-kloonit, kun Nintendon patentit vihdoinkin raukesivat. Tunnetuin laillisista klooneista lienee amerikkalaisen Messiah Entertainmentin Generation NEX.

Luvattomien kaupallisten Famicom-pelien kehittäjistä tunnetuimpiin kuuluu vuonna 1999 perustettu kiinalainen Nice Code Software, joka on kehittänyt myös aiempana mainittua VT03-piiriä hyödyntäviä pelejä. Harrastajavetoinen ohjelmistotuotanto keskittyy niin ikään lähinnä peleihin, mutta myös jonkin verran demoskenetuotoksia on nähty etenkin eurooppalaiselle NESille.

IBM PC

Alkuperäinen IBM PC tuli markkinoille elokuussa 1981 varustettuna 4,77 megahertsin 8088-suorittimella, 64 kilotavun RAM-muistilla ja neliväriseen 320×200 pikselin grafiikkaan kykenevällä videopiirillä. Massamuistivaihtoehtoina olivat kasettiasema ja 5¼ tuuman levykeasema, ja näytöksi soveltui TV-vastaanottimen lisäksi erillinen monitori, jolla 640×200 pikselin tarkkuusgrafiikkatilastakin sai riittävän hyvin selvää. IBM PC:n ROM-muistissa oli valmiina Microsoftin BASIC-tulkki, joka käynnistyi, jos DOS-levyke ei ollut käynnistyksen aikana levykeasemassa.

IBM PC tarkoitettiin alkujaan kilpailijaksi Apple II:lle ja muille 8-bittisille mikroille, mutta sen hinta oli turhan korkea etenkin sen keskinkertaisiin grafiikka- ja ääniominaisuuksiin nähden. PC:n pelasti kuitenkin IBM:n uskottava nimi, joka toi sille suosiota ammattikäytössä, ja parin vuoden päästä IBM julkistikin erityisesti ammattikäyttöön tarkoitetut XT- ja AT-mallit, joissa oli jopa kiintolevy vakiovarusteena.

Nykyään valtaosa läppäri- ja työpöytäkokoluokan tietokoneista on laitteistotasolla IBM PC -yhteensopivia. Siinä missä PC:n arkkikilpailija Apple vaihtoi itsenäisen historiansa aikana laitearkkitehtuuriaan useita kertoja, PC:t käynnistyvät edelleen 8088-yhteensopivassa ”reaalitilassa”, josta on mahdollista käynnistää vaikkapa ikivanhoja MS-DOS-versioita nykykäyttöjärjestelmien sijaan. Samoin uusista PC-näytönohjaimissa löytyy edelleen VGA-rekisteriyhteensopiva alijärjestelmä, joka on aidon VGA:n tapaan suurelta osin alaspäinyhteensopiva alkuperäisen PC:n CGA-ohjaimen kanssa. Uusillakin PC:illä voi siis esimerkiksi pelata Alley Catia ilman laitteistoemulaatiota.

PC onnistui menestymään teknisestä keskinkertaisuudestaan huolimatta ja jopa syrjäyttämään vuosikymmenten mittaan käytännössä kaikki kilpailijansa: Applen Macintoshitkin ovat nykyään IBM PC -yhteensopivia. Tälle menestykselle voidaan löytää kaksi pääsyytä. Ensinnäkin IBM:n uskottavuus toi PC:lle sen verran paljon toimistokäyttäjiä, että siitä muodostui ensin toimistotekniikan ja vähitellen muidenkin alojen de-facto-standardi. Toiseksi IBM:n moka PC-arkkitehtuurin lisensoinnissa mahdollisti halpojen PC-kloonien vyöryn markkinoille, mikä johti ennen pitkää IBM:n syrjäytymiseen PC-valmistajana.

IBM:n korvautuminen useiden laitevalmistajien sekamelskalla johti siihen, että PC:tä on ollut hyvin vaikea uudistaa. Esimerkiksi jo syntyessään konservatiivista X86-käskykantaa on yritetty korvata ajanmukaisemmalla noin kymmenen vuoden välein, mutta niin DEC:n Alpha kuin Intelin Itaniumkaan eivät menestyneet valtavirtakoneissa. Viime aikoina on ollut puhetta ARM-arkkitehtuurista X86:n syrjäyttäjänä, ja jää nähtäväksi, onnistuuko siirtymä tällä kertaa. Onnistumisen puolesta puhuu joka tapauksessa ainakin se, että X86-koodin suoritusnopeus ei ole enää useimmille PC-käyttäjille niin tärkeä kriteeri kuin 10 tai 20 vuotta sitten.

Pitäisikö X86:n ja ehkä samalla koko PC-arkkitehtuurin syrjäytymistä sitten odottaa innolla vai kauhulla? Toisaalta laiteyhteensopivuuden riippakivestä luopuminen antaa tilaa tekniselle kehitykselle, mutta toisaalta laitealustan yleisyys ja avoimuus estää vallan liiallisen karkaamisen käyttäjiltä valmistajien käsiin. PC-arkkitehtuurin syrjäydyttyä ei välttämättä voi enää ostaa maitokaupasta Windows-läppäriä ja asentaa siihen Linuxia, vaan moinen rikos tulee vaatimaan samantapaista suojausten murtamista ja mallikohtaista erityissäätöä kuin mitä mobiililaitteet ja pelikonsolit ovat vaatineet jo pitkään.

Vaikka PC ja X86 katoaisivatkin valtavirran tietotekniikasta tämän vuosikymmenen aikana, tulevat ne varmasti elämään vielä montakymmentä vuotta harrastajapiireissä ja muualla valtavirtatuotannon ulkopuolella samoin kuin muutkin klassiset laitealustat. Vaikka nimekkäät muotivimpaimet kehittyisivät vuosien mittaan aina vain suljetummiksi, monimutkaisemmiksi ja arvaamattomammiksi, klassiset alustat pysyvät yhtä hallittavina, tuttuina ja turvallisina kuin ennenkin.

Teksti: Ville-Matias Heikkilä

Kuvat: Altera Corporation, Christian Wirth, Marcin Wichary ja Wikimedia Commons -käyttäjät Rama, Adam Kliczek ja EpiVictor.