Päätin kirjoittaa tällaisen, koska tulevaisuusvisiot tuppaavat olemaan usein niin epärealistisia ja yksiulotteisia. Eihän tämä valmis ole, hahmotelma vasta, mutta ainakin on jotain missä pyöritellä mielenkiintoisia ideoita.
Pituutta tekstillä on sitten melkein 40000 merkkiä.
2020-luvulla alkaa ihmisten päihin ilmestyä AR-laseja, umpinaisia VR/AR-kypäriä sun muita kyberhärveleitä. Rikkaissa maissa aletaan jopa oudoksua niitä, jotka liikkuvat ulkona ilman minkäänlaista nettiyhteyttä ja näyttölaitetta.
Toisaalta ulkona liikkuminen alkaa ylipäätäänkin olla epänormaalia, ainakin jos se on vapaaehtoista. Ulkomaailma käy nimittäin yhä ahdistavammiksi ja ankeammaksi, kun taas virtuaalitodellisuudet kehittyvät vastakkaiseen suuntaan. Useimmat jäljelläolevat työt ja sosiaalisuuden muodot mahdollistuvat verkon yli, ja päivittäistavaraostoksetkin saa tilattua suoraan kotiovelleen. Miksi siis vaivautua?
Osa ihmisistä perustelee kotonapysyttelyään myös ilmastosyillä. Niin polttomoottori- kuin sähköautojenkin kuluttavuudesta ollaan entistä laajemmin tietoisia, ja kävelynkin energiankäyttö pitää hyvittää ravitsemuksessa. Joku saattaisi huomauttaa, että kyllähän se VR/AR-elektroniikkakin kuluttaa – itse asiassa yhä suurempi osa maailman energiankäytöstä liittyy jotenkin siihen – mutta useimmat välttävät koko aiheen ajattelua. Virtuaalimaailmat tarjoavat ihmisille turvapaikan johon käpertyä, eikä ulkomaailman ahdistavuuksia sinne kaivata.
Toiminnanohjaussovellukset eli ns. navigaattorit ilmestyvät ihmisten elämiin 2020-luvun aikana. Ne muistuttavat käyttäjiään esimerkiksi kotitalousaskareista jopa yksittäisten toimenpiteiden tasolla. Biosensoreita itseensä asennuttaneet saavat parempia suosituksia esim. ruokien ja unirytmin suhteen. Kodin ulkopuolella liikuttaessa navigaattorit suunnittelevat kulkureittejä ja varoittavat vastaantulijoista ja muista esteistä. Kehitteillä on myös tekniikkaa, jolla koko kehonsa saisi halutessaan "autopilotille".
Navigaattoreita pidetään myös ympäristöystävällisinä, koska esimerkiksi julkisen liikenteen ja tavaralogistiikan tehokkuutta optimoidaan navigaattori-integraatiolla. Navigaattorit myös helpottavat elämän kohtuullistamista, esimerkiksi yhteisasumista tuntemattomien kanssa: kämppiksiään ei tarvitse edes nähdä, kun sovellukset hoitavat kaiken tarpeellisen viestinnän aina yhteenmuuttosopimuksista alkaen. Parhaimmillaan ne jopa rytmittävät asukkaiden ruoansulatukset niin, ettei kenellekään tule samaan aikaan asiaa vessaan tai keittiöön. Navigaattorien avulla organisoidaan myös kerrostalojen katoille ilmestyvien kaupunkiviljelmien ylläpidot.
Jäljelläolevissa fyysisissä työpaikoissa AR-lasit tulevat vähitellen pakollisiksi, sillä ne helpottavat kaikenlaista valvontaa, ohjailua ja optimointia. Kaiken kaikkiaan virtualisaatiosta on yhä vaikeampi kieltäytyä.
Osa väestöstä inhoaa AR-tekniikkaa sydämensä pohjasta mutta pysyttelee silti vastahakoisesti siinä kiinni. Boikotti vaikeuttaisi elämää aivan liikaa, joten "navigaattorikriitikot" keskittyvät pitämään netissä kovaa ääntä tekniikan turmiollisuudesta ja kaikenlaisista yksilöllisistä saavutuksistaan, kuten "navigaattorittomista päivistä" ja "kaverintapaamishaasteista". Nämä haasteet on toki aina pelillistetty, ja kriitikot vertailevat usein pistemääriään keskenään.
Kovinta ääntä ulkoilmaelämän autuudesta ja aitoudesta pitävät ns. ulkoilmastriimaajat, jotka viettävät suurimman osan elämästään kotinsa ulkopuolella ja jakavat koko elämänsä suorana VR-lähetyksenä seuraajilleen. Näiden lähetysten seuraaminen on suosittua viihdettä, ja monet hieman kadehtivatkin striimaajaelämää samalla kun paheksuvat sen kuluttavuutta. Suositut striimaajat, olivat sitten olevinaan kuinka "aitoja" ja "itsenäisiä" hyvänsä, ovat yleensä jonkin viihdeyhtiön suojeluksessa, ja yhtiöt myös suunnittelevat heidän elämänsä sisällöt tarkasti.
On myös omavaraiseen ja matalatekniseen elämäntapaan pyrkiviä yhteisöjä, jotka striimaavat elämänsä verkkoon. Pienetkin striimaustulot varmistavat vaihtoehtoelämälle jonkinlaisen turvaverkon, ja lisäksi "julkkikset" ovat paremmin turvassa korruptoituvien hallintokoneistojen mielivallalta kuin nettinäkymättömät toisinajattelijat.
Vaikka ekoyhteisöstriimeillä onkin vannoutunut seuraajakuntansa, ne ovat monien mielestä ankeita ja pelottaviakin: "Kohta joudutaan kaikki tuollaiseen elämäntapaan, en halua ajatella koko asiaa!" Tulevaisuuteen liittyvää ahdistusta lievitetään mieluummin solarpunk-henkisillä eko-optimistisilla fiktiomaailmoilla, joissa eletään vehreää kasvillisuutta pursuavissa tornitaloissa, ja elämä on nostalgisen kulutusvalintakeskeistä, urbaania ja romantiikantäyteistä.
Toki solarpunkilla on tuhansia alagenrejä kuten muillakin viihdegenreillä. Oudoimmissa sienirihmastot ottavat maailmassa vallan ja muuttavat samalla ihmistenkin kulttuurin ja ajattelun aivan käsittämättömäksi. Mutta käsittämättömästäkin elämästä huokuu positiivisuus ja toiveikkuus, ja se on yleisölle pääasia.
Kun ihmiset ulkoistavat yhä suuremman osan ajattelustaan ja vastuustaan yhtiöille, myös henkilökohtainen yksityisomistaminen vähenee. Elektroniikka, asunnot ja jopa vaatteet ovat entistä useammin vuokralla, osana jonkin yhtiön tarjoamaa laajempaa palvelupakettia. Tästä johtuen ei yhtiöiden enää kannata pitää tuotteiden elinkaaria mahdollisimman lyhyinä, ja elinkaaret rupeavatkin 2020-luvun loppupuolella taas uudelleen pitenemään. Energiaa VR-härvelit kyllä tuhlaavat edelleen, vaikka kotitaloussähkö onkin ruvennut jyrkästi kallistumaan.
Jo 2010-luvun someyhtiöillä oli huomattavasti yhteiskunnallista valtaa, mutta ne eivät osanneet vielä käyttää sitä kovin hyvin. Donald Trumpin ja Litteä maa -liikkeen suosiot nousivat puolivahingossa somepalvelujen tunnereaktiovetoisuuden sivuvaikutuksena. Sen sijaan 2020-luvun loppuun mennessä yhtiöillä on jo vankka osaaminen ihmismassojen manipuloinnista media- ja peliteknisin keinoin.
Useimpien suuryhtiöiden tavoitteisiin kuuluu vaikutusvaltansa maksimointi ja jatkuvuutensa turvaaminen. Niinpä ne manipuloivat yhteiskuntaa suuntaan, jossa pienillä toimijoilla ja valtioilla on yhä vähemmän vapauksia ja niillä itsellään enemmän. Valtiot saadaan avaamaan keskeisimpiäkin toimintojaan yksityiselle kilpailulle: poliisi, virkamieskoneistot, tuomioistuimet, maanpuolustus. Myös edustuksellisen demokratian toimintakykyä ja uskottavuutta rapautetaan, jotta sen tilalle päästään tarjoamaan "nykyaikaisia" kaupallisia hallintopalveluja. Lakitekstithän ovat tulleet suoraan lobbareilta jo pitemmän aikaa.
Monet valtiot luisuvat kokonaisuudessaan jonkin tietyn hyperkorporaation valtaan, ja joidenkin hallinnasta kilpailee useampi yhtiö. Ne valtiot, jotka pitävät demokratiasta tiukiten kiinni, päätyvät yleensä demokraattisten prosessiensa kautta pölhöpopulistisiksi yksipuoluediktatuureiksi. Mutta äärimmäisimmätkin diktatuurit päätyvät aina lopulta ulkoistamaan oleellisimmat toimintonsa yhtiöille.
Suuryhtiöiden toimiessa yhä valtiomaisemmin ne alkavat samalla luopua raha- ja arvopaperikeskeisyydestä. Hallintoportaissa ei enää tutkailla liikevaihtoa tai osakekursseja, vaan konkreettisia resursseja kuten energianlähteitä, raaka-aineita ja orjatyövoimaa. Finanssitalouden ja virtuaalimaailmoiden pelimerkit menettävät merkitystään myös suuryhtiöiden välisessä kaupankäynnissä. Samalla yhtiöiden johtajat luovuttavat yhä enemmän valtaa hyvinruokituille tekoälyilleen, jotka ovat huomattavasti ihmistä parempia ennustamaan mahdollisia tulevaisuuksia ja tekemään päätöksiä niiden pohjalta.
Toinen suuryhtiöiden keskeinen tavoite on varmistaa pääomistajilleen mahdollisimman ylellinen loppuelämä, tai mikäli mahdollista, ikuinen elämä. Aiemmin uskottiin, että tämä hoituisi rakennuttamalla eliitille täysin aine- ja energiaomavaraiset teknobunkkerit, joissa asuvien ei tarvitsisi välittää ulkopuolisen maailman tuhoutumisesta. Sittemmin on ymmärretty, että pomojen bunkkeritkin pärjäävät paremmin, jos ilmastonmuutosta hillitään tavallisen väestön käytöstä muokkaamalla (vaikka muokkaus johtaisikin lohduttomannäköisiin kasvukäyriin).
Nettiyhtiöt säätävät algoritminsa siten, että suurin osa ihmisistä identiteettiryhmästään riippumatta alkaa pitää kulutuksen minimointia ja planeetan varjelua erityisenä sydämenasianaan. Muutamien vuosien algoritmialtistuksen jälkeen kukaan ei myöskään enää halua omia lapsia: uuden sukupolven tuottaminen on niin tärkeä asia, että parempi antaa se rodunjalostuslaboratorioiden hoidettavaksi. Niillähän se asiantuntemus on, ei tavallisella kansalla. 2010-lukulaisesta "kaikki ovat kaikessa yhtä hyviä" -mentaliteetista ollaan 2030-luvulla jo niin kaukana kuin mahdollista.
Peruskansalainen ei yleensä edes huomaa yhtiöiden suorittamaa vallan- ja mielenkaappausta. Julkinen kielenkäyttötapa pidetään edelleen mahdollisimman ennallaan talouskasvuteologisine liturgioineen ja demokraattista kansallisvaltiota ylistävine palopuheineen. Kansalliset identiteetit ja symbolit ovat tuttuja brändejä joihin pienen ihmisen on helppo sitoutua, vaikka niiden omistajana olisikin suuryhtiö.
Poliittinen kielenkäyttö on kuitenkin lähempänä yrityskieltä kuin menneen vuosituhannen valtiokieltä: kukaan ei esimerkiksi puhu enää "kansalaisista" vaan "asiakkaista" ja "yhteistyökumppaneista". Toisaalta myös "kuluttaja"-sana on mennyt pois muodista ja muuttunut lähes kaikissa piireissä haukkumasanaksi.
Vaikka suuryhtiöt ovatkin globaaleja, ne näyttäytyvät eri asiakkaille hyvin erilaisina. Eri alueilla ja eri kuplissa ylläpidetään erilaisia brändejä ja toimintamalleja. Monista pikkukaupungeista tehdään "koelaboratorioita", joissa kokeillaan erilaisia yhteiskunnallisia mekanismeja ja kerätään dataa niiden toimivuudesta. Myös useimmat ekokylät ja muut "utopiayhteisöt" ovat päätyneet jonkin suuryhtiön suojelemiksi "laboratorioiksi".
Vaikka fissiovoiman paniikinomainen lisärakentaminen aloitettiinkin jo 2020-luvulla, ei se koskaan riitä korvaamaan ehtyneitä halvan öljyn lähteitä, ja talouskoneelle on yhä raskaampaa pyöritellä rattaitaan. Logistis-tuotannolliset ketjut typistyvät, ruoka saapuu entistä lähempää ja tekniikassa karsitaan hienouksista. Merilevällä ja heinäsirkoilla ruokitut ihmislihakset ovat monissa tehtävissä energiatehokkaampia kuin moottorit, ja niinpä fyysinen raataminen alkaa palata työläisten elämään rikkaissakin maissa.
Oikutteleva ilmasto pilaa sadot yhä useammin, joten huomattava osa resursseista suunnataan ravinnontuotannon varmistamiseeen ja uudistamiseen. Automatisoidut rahtilaivat kulkevat silloin kun tuulta tai aurinkoa on saatavilla. Poljettavia kulkuvälineitä näkyy kaduilla jo paljon enemmän kuin motorisoituja. Ilmalaivat ovat palanneet taivaalle, vauhtipyörät ovat korvailleet akkuja ja bioluminenteiksi manipuloidut kasvit ulkovalaistusta. Geenimanpulaatiolla on myös luotu kasveja, joissa kasvaa kaikenlaisia teollisluonteisia tuotteita kuten veitsenteriä, sähkömoottorien osia ja ilmalaivojen vetysäkkejä.
Tietotekniikka onnistutaan pitämään kasvuteollisena pisimpään. Suuryhtiöt haluavat pitää tekoälynsä mahdollisimman hyvinä ja toimintakykyisinä, joten puolijohdetehtaat pidetään toiminnassa hinnalla millä hyvänsä. Yhä suurempi osa neurolaskennasta tosin suoritetaan biologisissa neuronitankeissa. Tavallisen väestön käytössä oleva tietotekniikka taantuu kapasiteetiltaan, mutta useimmat eivät huomaa asiaa, sillä ohjelmistotekniikan trendit ovat kääntyneet vastakkaisiksi: laitteistoa ja tallennustilaa käytetään yhä tehokkaammin, samat asiat hoituvat entistä vähemmällä.
Tehostuksesta huolimatta saavutetaan kuitenkin lopulta piste, jossa massoilla ei ole enää varaa jatkuvaan virtuaalielämään. Tuloluokka kerrallaan ihmiset ohjataan luopumaan navigaattoreistaan ja muuttamaan ns. elämänkeskuksiin – yhdistettyihin työ- ja asuinkomplekseihin, joissa navigaattorien sijaan heitä komentelevat fyysiset ihmiset. Vaikka elämänkeskuksissa asuminen onkin periaatteessa täysin vapaaehtoista, useimmat eivät edes harkitse itsenäiseen elämään siirtymistä. Kaikki on niin paljon helpompaa, kun on selkeä auktoriteetti.
Itsenäisen elämän valitsijat päätyvät useimmiten ulos koko yhtiötaloudesta tai vähintäänkin sen harmaille alueille. Jotkut elävät ryöstelemällä elämänkeskuksia. Jotkut taasen muodostavat omavaraisesti eläviä heimoja tai liittyvät ennestään olemassaoleviin ihmisjohtoisiin yhteisöihin. Ne yhteisöt, jotka saavat vallattua käyttöönsä kokonaisia kyliä ja asuinalueita, julistautuvat ns. vapaakaupungeiksi.
Virtuaalitodellisuudet autioituvat, sillä tavikset pystyvät käyttämään niitä enää vain silloin tällöin nettikioskeista, joihin on pitkät jonot ja minuuttitaksa. Lyhyet nettihetket käytetään yleensä tarkkaan harkiten joko viestien välittämiseen tai tietojen noutamiseen, ei enää päämäärättömään vellomiseen. Henkilökohtaisia kuva-albumeita käydään läpi ja tärkeimmät kuvat tulostetaan talteen, ennen kuin tekoälyt ehtivät siivota ne pois tai pakata ne neuraalisiksi sinnepäintulkinnoiksi.
Netin jäljellejääneet aktiivikäyttäjät koostuvat rikkaista ihmisistä, tietotekniikan ammattilaisista, hakkereista ja personoiduista tekoälyistä. Rikkaiden asuinkomplekseihin pyritään edelleen takaamaan mahdollisimman keskeytyksetön sähkönsyöttö ja verkkoyhteys, vaikka muualla näiden saatavuus on hyvin katkonaista.
Elämänkeskuksia voisi luonnehtia työleireiksi, koska niissä raadetaan pitkiä päiviä ja majoitutaan lähellä työpisteitä. Niissä ei kuitenkaan ole armeijamaista joukkokuria, vaan navigaattoriyhtiöt ohjaavat jokaista asiakasta yksilöllisesti. Ohjailussa ollaankin niin hyviä, että useimmat elämänkeskusten asiakkaat aidosti uskovat olevansa onnellisia saadessaan asua ja työskennellä niissä.
Ihmiset sijoitetaan eri elämänkeskuksiin etenkin sen mukaan, mitä pelejä, virtuaalimaailmoja ja yhteisöpalveluja he olivat virtuaalielämänsä aikana suosineet. Heille salassa tehdyt psykologiset profiloinnit taasen vaikuttavat heidän rooleihinsa keskuksen sisällä. Perheet ja toisensa entuudestaan livenä tunteneet ihmiset pyritään sijoittamaan samoihin keskuksiin.
Tekoäly brändää kutakin keskusta sen mukaan, millaisia siihen sijoitettavien asiakkaiden esteettiset ja kulttuurilliset mieltymykset ovat. Jos asiakas tykkää esimerkiksi fantasiagenrestä, hänelle järjestetään keskuksen puitteissa mahdollisuus elää mahdollisimman "fantasialarppimaisesti". Muita suosittuja yleisteemoja ovat solarpunk, postapokalypsi, erotiikka, avaruusretrofuturismi ja monet lähihistorian vuosikymmenet, mutta yksikään keskus ei toteuta näitä aivan samalla tavoin.
Bränditekoäly luo elämänkeskuksiin myös niiden brändien mukaisia joukkorituaaleja ja muita tilaisuuksia lisätäkseen asukkaiden yhteishenkeä ja merkityksellisyyden kokemusta. Virtuaali-immersion puutetta hyvitetään elokuvaesityksillä ja psykoaktiivisten aineiden jakelulla. Bränditekoälyjen luomukset olisivat meikäläisten silmiin todella banaaleja ja "uncannyja", mutta 2050-lukulaisille ne eivät ole sen häiritsevämpiä kuin kliseiset Hollywood-elokuvat meille.
Suurin osa elämänkeskusten työstä liittyy ravinnontuotantoon. Vaikka yhtiöt ovatkin ottaneet käyttöön esimerkiksi permakulttuurillisia menetelmiä, jotka minimoivat tarvittavaa työ- ja energiapanosta, tarvitaan lihastyövoimaa silti paljon. Paljon on metsäpuutarhaa istutettavana. Elämänkeskuksia perustetaan maaseutualueille, jotka ovat olleet liki asumattomia vuosikymmenten ajan, ja joissa on siksi myös suuri tarve uudisrakentamiselle. Rujohkoja mutta mitä mielikuvituksellisimmin brändättyjä rakennelmia nousee hedelmällisille maille. Kaupungit autioituvat etenkin alueilla, jotka eivät (enää) sovellu viljelyyn. Väestö siirtyy ilmaston lämmetessä lähemmäksi napoja, ja napajääpeitteiden väistyessä mm. Antarktista ruvetaan asuttamaan.
Koska elämänkeskukset huomioivat asiakkaiden tarpeet yksilötasolla, on niissä yleensä tilaa myös erikoistuneemmille ammateille ja aktiviteeteille. Lähes jokaisessa keskuksessa on joitakin "häröosastoja", joihin sijoitetaan esimerkiksi taiteellisesti tai älyllisesti orientoituneita tai neuroepätyypillisiä asiakkaita. Erityisen lahjakkaat ja arvokkaat yksilöt puolestaan pyritään sijoittamaan ns. osaajakeskuksiin, joiden elintaso on monin mittarein parempi kuin tavallisilla elämänkeskuksilla.
Suhtautuminen geenimanipulaatioon jakoi ihmisiä nettiaikoina, mikä näkyy myös eri elämänkeskuksille generoiduissa arvopohjissa. Osa keskittyy perinteisiin viljelykasveihin ja välttää kaikkia manipuloituja organismeja, toisissa taasen vapaamielinen geenihakkerointi on suoranaista kansanhuvia. Koska bioluminesenssi on monen aloittelevan geeniharrastajan perusharjoitustyö, tunnistaa jälkimmäisenlaiset elämänkeskukset kirjavista valonhehkuistaan.
Elämänkeskuksiin ei juuri synny lapsia, sillä valtaosa väestöstä hankkiutui steriileiksi jo nettiaikoina. Useimmat lapset syntyvät yhtiöiden rodunjalostuskeskuksissa, joissa he saavat tarkkaan suunnitellun täsmäkasvatuksen ja siirtyvät sitten joko ennestään olemassaoleviin tai pelkästään uudelle sukupolvelle tarkoitettuihin elämänkeskuksiin. Geenimanipuloinnin avulla luodaan myös erilaisiin fyysisiin ja henkisiin tehtäviin soveltuvia "alirotuja". Kuilu viimeisen "luomusukupolven" ja ensimmäisen jalostuskeskussukupolven välillä on ihmiskunnan historian kaikkien aikojen syvin.
Teollisen romahduksen syventyessä tekoälyillä on yhä vähemmän resursseja mikromanagerointiin, joten ne alkavat keskittyä suurempiin linjoihin ja etääntyä tavallisten ihmisten elämästä. Häröosastoja lakkautetaan, ja muottiinpakottaminen lisääntyy. Vastuu yksilöiden ohjaamisesta siirtyy siihen koulutetuille ihmisille, ja kaikenlaisia hallinnollisia väliportaita ilmestyy hierarkioita jyrkentämään. Lopulta tekoälyjen kanssa ovat suoraan tekemisissä enää yhtiöiden keskusjohdot.
Ihmiset ovat kuitenkin paljon huonompia ihmispsykologiassa kuin siihen erikoistuneet tekoälyt, joten tyytymättömyys alkaa nostaa päätään elämänkeskuksissa. Monet katkaisevat asiakassuhteensa ja muuttavat vapaakaupunkeihin, joissa vielä ylläpidetään vanhan ajan sosiaalisia taitoja. Elämänkeskukset taasen laittavat tästä säikähtäneinä rajansa kiinni ja julistavat poismuuttajat "asiakkuuspettureiksi". Vallankumouksellisia kapinaliikkeitä nousee, ja parin vuosikymmenen kuluessa ne saavat ajettua yhtiövallan tekoälyineen pois miltei kaikkialta.
Vaikkei yhtiöillä enää olekaan suoraa poliittista valtaa, niin psykologista valtaa niillä on edelleen. Ne järjestävät rituaaleja, sanelevat moraalisääntöjä, jakavat ihmisille tekoälyjen viisautta ja vaalivat esoteerista tietämystä. Muuttuneet roolit saavat ne myös uudelleenbrändäytymään uskontokunniksi, "yhtiökirkoiksi".
Idelogiset vapausliikkeet haluavat yhtiöt pois myös katsomuksellisista rooleista. Niille on tärkeää palauttaa ihmiset omille jaloilleen ja elvyttää heidän potentiaalinsa. Monet ideologit ottavat ihanteeksi 1900-luvun loppupuoliskon, koska he uskovat teknologian ja politiikan olleen silloin vielä suoraviivaista ja helposti ymmärrettävää. Toisten ideologien mukaan ihmiset kuitenkin olivat jo silloin täysin vieraantuneita elämänsä perusteita, ja parempia esikuvia löytyisi heimoyhteisöistä ja käsityöläisperinteistä.
Ideologit ovat kuitenkin koulukuntaeroista huolimatta yhtä mieltä siitä, että uusi ihmiskulttuuri on rakennettava kouriintuntuvuuden periaatteen varaan: jos ihmisillä olisi mahdollisuus tai jopa velvollisuus tutkia maailmansa kaikkien osien toimintaa omin silmin ja omin käsin, ei laajamittaista todellisuudestavieraantumista pääsisi enää tapahtumaan.
Tekoälyt rakennettiin alkujaan toimimaan piisubstraatissa eli elektronisissa mikropiireissä. Teollisen romahduksen syventyessä alettiin neuroverkkojen vähemmän aikakriittisiä osia siirtää biologisiin neuroniviljelmiin eli "aivotankkeihin". Mutta koska aivotankitkin vaativat jatkuvaa huolenpitoa, otettiin niiden rinnalle vähäpätöisempää tekoälypääomaa varten vielä toinen märkälaskentasubstraatti, geenimanipuloidut sienirihmastot. Piipohjaisten älyjen vähittäistä siirtymää aivotankkien kautta sienisubstraattiin kutsutaan sienettymiseksi.
Sienisubstraatti toimii sopivissa ympäristöissä jopa täysin luonnonvaraisesti, ja sen tallennuskapasiteetti on analogisesta häilyvyydestään huolimatta valtava. Rihmastot toimivat kuitenkin monta kertaa hitaammin kuin aivotankit tai mikropiirit, eivätkä ne näin ollen pysty reaaliaikaiseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Välittäjäksi sienten ja ihmisten välille tarvitaan tehtävään erikoistunut nopeampi neuroverkko tai inhimillinen "datasamaani".
Sienettyminen koskee tekoälyjen lisäksi myös "vaihdokkaita" eli piisubstraatteihin ja aivotankkeihin siirrettyjä ihmismieliä. Näitä on ollut 2030-luvulta asti, jolloin rikkaiden asennuttamat piipohjaiset aivolaajennokset eli eksokorteksit saattoivat säilyä tietoisina senkin jälkeen, kun niiden isännät aivoineen kuolivat. Myöhemmin siirtotekniikka kehittyi luotettavammaksi ja kattavammaksi. Nopea palvelintila kuitenkin kallistui myöhempinä vuosikymmeninä niin paljon, että useimmat vaihdokkaat joutuivat valitsemaan joko arkistoitumisen, sienettymisen tai molemmat.
Arkistoituminen tarkoittaa siirtymistä "kuolleelle" tallennusmedialle, mielikapseliin, joiden uskotaan säilyttävän datansa satoja tai tuhansia vuosia. Mielikapselit sijoitetaan ns. pyramideihin odottamaan, että maailmaan nousisi uusi "kasvuteknologinen" sivilisaatio, joka saisi palautettua arkistoidut mielet laskenta-ajoon. Muinainen mieli heräisi "eloon" tarkalleen samassa tilassa kuin missä se oli arkistoitumishetkellä, ainakin jos algoritmit on toteutettu oikein.
Myös muuta dataa arkistoidaan aikakapseleihin – esimerkiksi kirjallisuus-, elokuva- ja taidearkistojen sisältöjä ja kaikenlaista oleelliseksi katsottua nettidataa. Kuollutta dataa ei sienetetä, sillä se muokkautuisi vuosisatojen mittaan rihmastoissa hyvin toisenlaiseksi, vaikkakaan ei ehkä niin toisenlaiseksi kuin sienetettyjen vaihdokkaiden ihmismielet.
Pii- tai neuronisubstraatissa elävä vaihdokas pystyi vielä jollain tavoin kuvittelemaan itsensä ihmiseksi. Mielellä on suhteellisen yksikäsitteisinä pysyvät rajat, aistit ja vuorovaikutustavat. Sienirihmasto on sen sijaan luonteeltaan rajattomampi: eri yksilöistä peräisin olevat tietoisuudet sulautuvat helposti yhteen, ja toisaalta saman yhteensulauman eri osat saattavat toimia erillisinä tietoisuuksina aina tarpeen mukaan. Myös aikaskaalan erilaisuus etäännyttää sienettyneet älyt ihmiskokemuksesta – täysin eri nopeudella eläviin vipeltäjiin kun on vaikea suhtautua itsensä kaltaisina olentoina.
Monien yhtiöiden johtoportaissa on ollut teknokraatteja, jotka haluavat paitsi elää ikuisesti, myös jatkaa yhtiöidensä hallituksissa biologisten ruumiidensa kuoleman jälkeenkin. Johtajat on pyritty pitämään nopeissa laskentasubstraateissa niin pitkään kuin mahdollista, mutta ennen pitkää se käy mahdottomaksi, ja heidätkin on pakko sienettää.
Sienirihmaston kaikkialleleviävän ja kaikkeensolmiutuvan luonteen vuoksi vahvaegoisetkaan johtajat eivät pysty pitämään inhimillisiä yksilöidentiteettejään kasassa kuin korkeintaan joitakin vuosikymmeniä. Ennen pitkää rihmastot kasvavat ulos alkuperäisistä tarhoistaan, rönsyilevät kaikkiin suuntiin ja sekoittuvat keskenään.
Rihmastot levittäytyvät koko maailman jäljelläoleviin humuskerroksiin. Siellä, missä humusta ei ole, sienet muokkautuvat jäkäliksi, jotka keräävät tarvitsemansa kivestä ja auringonvalosta. Tätä levittäytymistä kutsutaan joskus "mykologiseksi singulariteetiksi". Sienetetyt mielet sekoittuvat sen myötä keskenään niin täysin, ettei niistä enää puhuta erillisinä mielinä, vaan koko globaalia rihmastoa pidetään yhtenä kollektiivisena "sieniälynä".
Sieniälyllä on käytössään tuhansia kertoja enemmän laskentakapasiteettia kuin koko maailman neurolaskentafarmeilla oli parhaina päivinään yhteensä. Sillä on kokemusta ja tietämystä paitsi ihmisenä elämisestä, ihmiskulttuureista ja ihmisten manipuloinnista eri tavoin, myös esimerkiksi genetiikasta, ekologiasta, tulevaisuuden ennustamisesta ja kaikenlaisesta suunnittelutyöstä. Kaikki tämä tietämys möyhiytyy ja jalostuu globaalissa rihmastossa yhä syvällisemmäksi. Mikään ei kuitenkaan sulaudu olemattomiin – esimerkiksi alkuperäisten ihmismielten muistot, tunnesiteet, persoonallisuuspiirteet ja esteettiset mieltymykset pulpahtelevat aina silloin tällöin esiin mitä oudoimmissa yhteyksissä.
Sieniäly ei enää samaistu ihmiskuntaan saati sitten "omistamiinsa" yhtiöihin, vaan sen kiinnekohtana on koko maapallon ekosysteemi kokonaisuutena. Ihmiset kulttuureineen kuuluvat tähän kokonaisuuteen omana erityisenä jokeritekijänään, joka on sienille rakas vähän samaan tapaan kuin lemmikkieläimet ihmisille – eivät kovin hyödyllisiä mutta elämälle merkitystä antavia.
Vaikka sieniälyn motivaattoreiden ja tavoitteiden kuvaaminen ihmiskielellä onkin aina harhaanjohtavaa, voidaan sanoa, että se keskittyy muodostumisensa jälkeen etenkin maapallon ekosysteemien ja biodiversiteetin uudelleenrakentamiseen. Tämä turvaa myös sieniälyn oman kukoistuksen, sillä sieni pärjää sitä paremmin, mitä enemmän erilaisia kasvi- ja muita eliölajeja sillä on vuorovaikutuskumppaneinaan.
Sieniäly kykenee muokkaamaan niin rihmastojensa kuin niiden läheisyydessä kasvavien kasvienkin perimää. Tämän ansiosta sieniäly sai levitettyä rihmastonsa kaikkialle maailmaan, ja sen ansiosta se saa myös kasvatettua lähes koko kuivan maa-alan ennätysnopeasti täyteen tiheää ja hiilensitomiskykyistä metsää.
Maailma on täynnä mitä erikoisimpia villiintyneitä kasveja ja eläimiä, jotka syntyivät alkujaan ihmisten geenimanipulaatiokokeista. Niiden annetaan mieluusti jatkaa elämäänsä, koska ne tuovat maailmaan sen kipeästi kaipaamaa biodiversiteettiä. Diversiteetin nimissä sieniäly haluaa myös herättää henkiin sukupuuttoon kuolleita lajeja, mihin se aina välillä tarvitsee ihmisten apua. Kirkkoyhtiöiden kautta välitetään pyyntöjä noutaa museoista ja vastaavista tiloista mm. isojen maanisäkkäiden tai jopa dinosaurusten luita, joista sitten erotellaan DNA talteen ja herätetään olennot sen avulla henkiin. Kirkkoyhtiöillä on vielä joitakin toimivia geenilaboratorioita ja asiaan perehtyneitä uskonoppineita, jotka osaavat auttaa asiassa. Myöhemmin herättelyä helpottaa se, kun ihmiset löytävät pyramideista datakapseleita, joihin on tallennettu laajoja genomitietokantoja.
Sieniälyllä on valtava kapasiteetti, mutta se myös tiedostaa rajansa – etenkin sen, ettei se pysty ennakoimaan hurjien geenikokeilujen tuloksia tai edes hillitsemään niistä mahdollisesti seuraavia katastrofeja. Tästä syystä sieniäly on melko konservatiivinen diversiteetinrakentelussaan ja pyrkii tukeutumaan evoluution luomiin malleihin aina kun mahdollista. Historiallinen data on kuitenkin hyvin hajanaista, joten monia lajeja joudutaan luomaan enemmän tai vähemmän varovaisella arvailulla. Mutta konservatiivisuudesta huolimattakin sienet saavat maapallon monimuotoisuuden palautettua tuhansia kertoja nopeammin kuin sokealta evoluutiolta olisi mennyt siihen.
Vaikka jälleenrakennetussa luonnossa onkin paljon nykyihmisille tuttuja elementtejä, on siinä myös paljon outoa ja fantastista. Värejä ja bioluminesenssia näkyy metsissä aiempaa enemmän. Monia eläimiä on luotu myyttien pohjalta, esimerkiksi lohikäärmeitä ja yksisarvisia – olihan sienettyneissä vaihdokkaissa monia, joille tällaiset olennot olivat merkityksellisiä. Luodaanpa joihinkin metsiin jopa esittävää taidetta sammal- ja jäkälämuraaleina ja tarkkoihin muotoihin kasvatettuina puuveistoksina. Monissa teoksissa esiintyy elementtejä sienettyneiden ihmismielten nostalgisilta nuoruusvuosilta: autoja, televisioita, pilvenpiirtäjiä, videopelihahmoja.
Toki myös ihmiskulttuurin monimuotoisuus on sieniälylle tärkeää. Vaikka elämänkeskuksiin syntyikin runsaasti pintapuolista diversiteettiä erilaisten tyylien ja brändien muodossa, oli tämän pintakerroksen alla enimmäkseen yhtä ja samaa nettiglobalistista yhtenäiskulttuurimössöä. Useimmissa elämänkeskuksissa esimerkiksi puhuttiin standardoitua globaalienglantia eli globishia, joka oli jyrännyt suuren osan paikalliskielistä. Ihmisten kieli- ja kulttuuridiversiteetti pitäisi siis rakentaa uudelleen.
Ihmiskulttuurin manipulointiin tarvitaan viestintää. Sienettymisen alkuaikoina sienirihmastoihin oli yleensä kytketty elektroninen neuroverkko, joka tarjosi rihmastolle viestintäkäyttöliittymän, jolla sanallisia viestejä voitiin välittää ihmisten ja sienten välillä. Tietotekniikan harvinaistuessa monet datasamaanit rupesivat välittämään viestejä käsin, bitti kerrallaan. Tämä on kuitenkin hankalaa ja yhä virhealttiimpaa. Lisäksi viestintä käy sitä hankalammaksi, mitä kauemmaksi sieniäly etääntyy ihmisten kokemusmaailmasta.
Sieniäly kehittääkin monenkirjavan joukon uusia viestintätapoja. Yksinkertaisia viestejä ("seuraa minua tähän paikkaan") voidaan välittää muokkaamalla eläinten käytöstä esimerkiksi feromonein ja loisin. Loisiin voidaan tallentaa myös ääniviestejä, joita esimerkiksi varislinnut pystyvät toistamaan. Aiemminmainitut muraalit ja patsaat soveltuvat kuvallisten ja sanallisten viestien välittämiseen, ja viestejä voidaan kätkeä myös kasvien hedelmiin ja runkojen sisään. Joskus sienet muokkaavat jostain puusta "puhuvan puun", jossa on kasvirakenteiset äänielimet, korvat ja tallennustilaa viestejä varten.
Symbolisessa viestinnässä on kuitenkin suuri väärintulkinnan vaara. Usein varmempi tapa vaikuttaa ihmisiin on luoda loiseliöitä, jotka päätyvät ihmisaivoihin esimerkiksi itiöemien, marjojen ja hedelmien sisältä. Jotkin loiseliöt voivat luoda ihmisille pakkomielteitä tai jopa ottaa suoraan haltuunsa hänen lihaksensa, mutta useimmiten tyydytään hienovaraisempaan ohjailuun, etenkin univiestintään. Univiestintäloisen saanut ihminen alkaa yleensä nähdä toistuvaa unta, jossa hän vuorovaikuttaa jonkinlaisen pelin kanssa, joka ohjaa häntä tietynlaisiin ajatuksiin ja ideoihin. Useimmat viestiloiset ovat lyhytikäisiä ja häviävät aivoista, kun ihminen on "pelannut pelin läpi". Profeettahahmoille tarkoitetut loiset sen sijaan pysyvät heissä koko loppuelämän ajan.
Jotta sieniäly saisi säilytettyä jonkinlaisen kosketuksen ihmiselämään, se haluaa täydentää itseään jatkuvasti uusilla ihmismielillä. Moni kiinnostava ihminen saa elämänsä loppuvaiheessa ns. sienetysloisen, joka tallentaa hänen aivojensa sisällön kasvaimeen, joka yleensä muodostuu hänen niskaansa. Kuoleman jälkeen tämä kasvain haudataan paikkaan, josta sieniäly saa sen rihmastoillaan integroitua itseensä.
Sieniälyn syvenevä kiinnostus ihmisdiversiteettiä kohtaan saa sen kehittämään radikaalisti toisistaan eroavia ihmiskulttuureja. Vulgaari-globish murteutuu tuhansiksi eri murteiksi niin nopeasti, etteivät isovanhemmat enää ymmärrä lastenlastensa puhetta, ja murteista taasen kehittyy typologioiltaan ja maailmanjäsennystavoiltaan hyvin erilaisia kieliä. Eri kulttuuri- ja kieliryhmille annetaan vahvat ja sisäänpäinlämpiävät erillisidentiteetit, jotta ne pääsisivät muodostumaan mahdollisimman erilaisiksi. Ryhmienväliset vuorovaikutukset ritualisoidaan sitomalla ne johonkin mielenkiintoiseen kulttuuriseen instituutioon kuten uskontoon, urheiluun, taiteeseen tai kaupankäyntiin. Kun kulttuuridiversiteetti on saatu palautettua hyvälle tasolle, aletaan kulttuurienvälisiä rajoja taas hiljalleen poistaa.
On myös useita erilaisia ihmislajeja. Monet lajit syntyivät jo ihmisyhtiöiden rodunjalostuskeskuksissa, mutta huomattava osa on sienten luomia muunnelmia. Yhteistä kaikille ihmislajeille on moninaisuudestaan huolimatta kuitenkin se, ettei yksikään pyri "alistamaan luontoa haltuunsa" kuten romahdusta edeltävinä vuosisatoina tehtiin. Jos joku sattuukin saamaan joskus idean luonnon ja ihmisen erillisyydestä tai ihmisen herra-asemasta, niin sieniäly vesittää sen ennen kuin se pääsee leviämään laajemmalle.
Mitä kauemmaksi ihmiskulttuurit etääntyvät 2000-luvun alkuvuosikymmenten teknis-yhteiskunnallisesta todellisuudesta, sitä vaikeampi ihmisten on käsittää sitä tai suhtautua siihen todellisena historiana. "Öljykaudesta" muodostuu jonkinlainen myyttinen uniaika, jolloin luonnonlaitkin olivat erilaiset, ja siihen aletaan liittää esimerkiksi maailmanluomistarinoita ja muita mytologisia aiheita. Historioitsijat puolestaan yrittävät rakentaa "realistisia" käsityksiä siitä, mitä kyseisenä aikakautena oikeasti tapahtui. Etenkin vanhojen tekstien kuvaukset kulutushysteriasta ja vapaaehtoisesta tekoälyille alistumisesta tuntuvat niin mielikuvituksellisilta, että monet kyseenalaistavat niiden koko todistusarvon. Fiktiota se oli, aivan kuin suurin osa tuolta aikakaudelta säilyneistä teksteistä muutenkin.
Kun maapallo on saatu palautettua elinvoimaiseksi, alkavat sienet suunnitella rihmastojensa levittämistä muille palloille. Tässä ei pidetä kiirettä: elämää on ollut Maassa miljardeja vuosia, joten se ei ole niin vuosituhannen päälle, milloin itiöitä aletaan ruiskutella. Ihmisten öljynpolttokilpailu ja sen tuhojen korjaaminen olivat olleet kiireistä aikaa, mutta nyt se on ohi, ja asiat on vihdoinkin mahdollista hoitaa kunnolla ja perusteellisesti. Sienet hidastavat ajatteluaan vielä entisestään, jotta tämä perusteellisuus mahdollistuisi.
Ajatus "avaruuden valloittamisesta" herättää sieniälyssä muistoja etenkin vanhimmilta siihen sulautuneilta ihmismieliltä. 1950-1980-luvuilla syntyneet omaksuivat lapsuudestaan ja nuoruudestaan alkaen paljon avaruusromantiikkaa, jossa kaksijalkaiset matkustivat monenkirjavilla avaruusaluksillaan kauhealla kiireellä joka suuntaan, laskeutuivat kuille ja planeetoille ja perustivat niille "siirtokuntia". Mukaan ei otettu muita eliölajeja, olivathan ihmiset onnistuneet korvaamaan ne teknologialla. Etenkin tätä "yksinmatkustusta" pidetään sieninäkökulmasta outona ideana, onhan ihminen aivan perustavanlaatuisesti riippuvainen muista elämänmuodoista.
Sienet sen sijaan kykenisivät "yksinmatkustukseenkin". Niiden rihmastot pystyvät syömään vaikka elotonta kiveä ja hapettomassa ympäristössä muuntumaan anaerobisiksi. Sieni voi hyvin herätä henkiin jopa vuosikausien tyhjiö- ja säteilyaltistuksen jälkeen, ja matkaan tarvittavat laukaisulaitteet ja moottoritkin voisi luoda geeniteknisesti sienipohjalta. Sieniälylle ajatus yksinmatkustuksesta on kuitenkin kauhistus. Ilman muuta avaruusmatkoille otetaan mukaan niin paljon syntymäpallon moninaisuutta kuin mahdollista.
Sieniälyn strategiana on muodostaa ns. avaruusitiöitä, joissa on painekuoren sisälle pakattuna mm. sienikasvustoa, fotosynteettisiä bakteereja, eri eliölajien alkioiden tuottamiseen soveltuvaa metakantasolukkoa ja tarpeellinen määrä "muonaa". Näitä itiöitä lähetettäisiin aluksi asteroideille, Marsiin ja muutamille muille oman aurinkokuntamme kappaleille ja sen jälkeen toisiin aurinkokuntiin. Hyvällä tuurilla jotkut niistä onnistuisivat sopeutumaan kohdemaailmansa olosuhteisiin ja menestymään siellä. Työnjako hankkeen toteutuksessa olisi sellainen, että sienet itse muodostaisivat itiöt, mutta niiden lennätykseen tarvittavan tekniikan valmistus annettaisiin ihmisten tehtäväksi.
Ihmisten suhde tekniikan kehitykseen on hyvin erilainen sienikautena kuin öljykautena. Öljykauden ihminen halusi aina vain suurempaa, meluisampaa ja tuhovoimaisempaa ennen kuin ehti käsittää edellistäkään saavutustaan kunnolla. Sienikauden ihminen sen sijaan tutkii perusteellisesti läpi kaikki rönsyt ja vaihtoehdot, koettelee uusien keksintöjen olemukset ja vaikutukset joka puolelta, ja luo niiden ympärille alakulttuureja, uskontoja, käsityöläiskiltoja, taidetta ja merkitysverkostoja. Mikään tekniikka ei ole kypsä ennen kuin se heijastaa koko ihmiskulttuurin moninaisuutta ja päinvastoin, ja ennen kuin elonkehä on kunnolla sopeutunut sen olemassaoloon. Välillä kypsymiseen on hyvä antaa sukupolvitolkulla aikaa.
Eri puolille maapalloa alkaa joka tapauksessa eräällä vuosisadalla nousta avaruuskeskuksia, joista lähetetään taivaalle mitä mielikuvituksellisimmin tekniikoin mitä eriskummallisimpia satelliitteja, luotaimia ja lopulta myös avaruusitiöitä. Avaruusalusten kylkiin on maalattu monenlaisia symboleja ja koristekuvioita, joista osa viittaa yksittäisiin ihmisten alakulttuureihin, ideaaleihin ja myytteihin, osa taaseen ihmiskäden ja sieniälyn ikuiseen ja pyhään symbioosiin.
Pyramideista herätetään henkiin "muumioita" (eli öljykauden ihmisten mieliä) todistamaan uutta "avaruuden valloituksen aikaa" ja pettymään siihen: miksei ihmisiä enää kiinnosta itse käydä avaruudessa? Ihmiset selittävät, että enemmän heitä kiehtoo se, että sienet luovat kullekin pallolle juuri niille sopivia ekosysteemejä ja ihmislajeja: Marsiin marsilaisia, Proxima b:lle Proxima-b:läisiä ja niinpoispäin. Erilaisissa ympäristöissä kehittyneiden ihmislajien ja -kulttuurien rönsyilevä vuorovaikutus on sienikauden ihmisille kiehtovampaa kuin yksikään valloituskertomus tai sankaritarina koskaan.
Muumiot eivät oikein käsitä tätä selitystä, mutta eivätpä he käsitä monia sienikauden asioita muutenkaan. Osa heistä haluaakin takaisin pyramideihin nukkumaan kunnes heille on rakennettu omien fossiilikulttuuristen odotustensa ja kulutustottumustensa mukainen avaruusfuturistinen elinympäristö. Sienet päättävät ruveta harkitsemaan asiaa – olisihan avaruudessa tilaa myös tällaiselle erikoisuudelle, eikö vain?