««- · CWU MEMOiRS 0xB5 · -»»
========================================================================== 0xB5 - Saksa - dArK sTuFfEr [ZO-CFU-Y2K] - 2007-04 - 546 lines ==========================================================================
Olen nyt keväästä 2006 asti asunut pakettiautossa. Paikasta toiseen ilman pysyvää osoitetta ja virallista henkilöllisyyttä ajellessani tajusin vihdoin, mitä se Ritari Ässän intropuheessa ollut "a man who does not exist" tarkoitti. Mietin jopa, maalaisinko pakun kylkeen sen ratsulogon joka on siinä Foundation of Law and Governmentin rekan kyljessä, mutta päädyin siihen, että parempi pysytellä mahdollisimman huomaamattomana ja anonyyminä. Ja oikeastaan muutenkin tykkään huomaamattomuudesta enemmän; haluan paljastaa salaisuuteni vain tarkkaan valituille kohteille. Ja jos jonkin logon ottaisinkin, niin se olisi mieluummin jotain kunnon okkultismia kuin mikään lame populaarikulttuuriviittaus.
Preapokalyptisiä kyberpunk-tunnelmia elämääni on tuonut myös se, että olen Siltekiltä saamallani RFID-lätkällä päässyt tutkimaan mm. Helsingin maanalaisia tunneliverkostoja. Myöhemmin kehitin välineistöä kulkukorttien väärentämiseen, ja olen käynyt tutkimassa mm. Nokian toimistorakennusten salaisuuksia ihan pelkän kutkuttavan seikkailumeiningin vuoksi. Olin Y2K-katastrofin jälkeen kaivannut mahdollisuutta nimenomaan kaikkeen tuollaiseen jännään seikkailuun vielä toimivien järjestelmien sisällä, ja maalaillut mieleeni kuvia hulppeista toimistorakennuksista, kaupunkien mainosvaloista, moottoriteistä ja salaisesta infrastruktuurista.
Vielä vuoden 2005 Streameilla olin vältellyt mahtilaisia ja muita joihin Ykkösjyrillä oli ollut yhteyksiä, mutta kesän CWU-miitissä tämä ei ollut enää mahdollista. Päädyin siellä tekemään lähempää tuttavuutta Sariin, joka oli kai ainakin hetken aikaa ollut Ykkösjyrin primäärikumppanikin, ja heinäkuussa vietimmekin jo paljon aikaa yhdessä. Ajelimme etenkin Helsingin ja Tampereen väliä ja kävimme niin anarkistien kuin härötaiteilijoidenkin tapahtumissa. Ja olipa Sarista seuraa noille "urban exploration" -seikkailuillenikin.
Olimme CWU-porukalla tehneet Assyille PC-demon, ja tunsin aivan uudenlaista voiman tunnetta, kun se esitettiin kompossa. Olihan se Abdujenkin screeni ollut melko iso, mutta nyt oli areenalla kirjaimellisesti tuhansia ihmisiä, joiden huomio fokusoitui siihen, mitä screenillä tapahtui. Ehkä tunne olisi ollut vielä voimakkaampi, jos demo olisi ollut sisällöltään jotain oikeasti sydänverestä kumpuavaa eikä pelkkää Mekalle kelpaavaa "rehtiä ja perinteistä" tusinakitschiä.
Assyilla palkintojenjaon aikaan kiinnitin huomioon myös "Meigen"-handlea käyttävään 16-vuotiaaseen tyttöön, joka oli tullut kolmanneksi oldskool-grafiikkakompossa jollain ANSI-kuvalla. Hän ei siis ollut edes kokenut mitään purkkiaikaa tai vastaavaa mutta siltikin oli jotain kautta innostunut piirtämään ansia. Aavistelin, että hän olisi juuri sentyyppistä "nuorta verta", jota Suomen demoskene aivan ehdottomasti tarvitsee, ja josta gruupit saattaisivat jopa alka tosissaan kilpailemaan keskenään. Menin siis heti seremonian jälkeen juttelemaan hänelle, etteivät muut gruupit ehtisi ensin. Hän joinasi sitten #cwu:lle ja osallistui syksyn mittaan myös ainakin Streameille ja Altpartyille.
Loppukesästä aloimme Sarin kanssa kypsytellä ajatusta pitkästä ulkomaanreissusta. Itse jäisin mielelläni etelään talveksi, mutta Sari olisi mieluusti mukanani ainakin muutaman viikon. Päätimme lähteä heti syyskuun Streamien jälkeen. Irtisanouduin Siltekiltä, olinhan jo muutenkin vähän kyllästynyt heidän projektiensa harmauteen. Läppärin ja puhelimen sain lunastettua itselleni ongelmitta.
Streameilla tuli vihdoinkin vastaan tilanne, jossa mahtilaisille paljastui, etten ole Jyrin kaksosveli vaan hän itse mutta toisesta aikalinjasta. Sarille tämä oli selvinnyt jo aiemmin. Märkky ja Suppala toki alkoivat tehdä heti asiasta pilkkaa, mutta Porkkala, Sera, ja Seran kumppani ja/tai kämppis nimeltä Terho olivat avoimempia. Porkkala oli Väinämöic Warriors -peliään varten tutkinut paljon Vuolenkosken muinaisia perinteitä ja paikantanut sieltä parikin eri "metsänpeittoaluetta", joihin liittyi outoja myyttejä ihmisten katoamisesta ja toisenlaiseksi muuttumisesta. Rinnakkaistodellisuudet tuntuivat hänestä aivan uskottavalta selitykseltä niille.
Suuntasimme aluksi Oulua kohti -- Eurooppaan olisi kannaltani turvallisempaa reissata Tornion kautta, sillä lauttayhtiöt saattaisivat tehdä jonkin tarkistuksen viranomaisten tietokantoihin. Myös mahtilaiset päättivät yhtäkkiä aamulla lähteä Ouluun samaa matkaa, eli meitä oli minun kyydissäni Sari ja Porkkala, ja Mahtimobiilissa Märkky, Suppala, Sera ja Terho. Vanttu ja Mira sen sijaan päättivät jäädä Tampereelle.
Oulu-kontaktini olivat CNSP-memberit QCLR ja KGB1, jotka olivat Abduilla 1996 kutsuneet CWU:laiset kommuuniinsa sekä tässä että omassa aikalinjassani. Heillä ei ollut sen jälkeen kontaktia muihin CWU:laisiin kuin Samppan, joka vietti aikaa heidän kanssaan lukiovuosinaan. Nyt 2000-luvulla olivat kuitenkin sekä demopartyt että kommuunielämä lakanneet kiinnostamassta, mutta vanhoja skenetuttuja oli kuitenkin välillä mukava tavata. QCLR on nykyään alkoholisoitunut pitkäaikaistyötön (joka onnistui kuitenkin pitämään kaksionsa hyvinkin siistinä), ja KGB1 taasen teoreettisen fysiikan lehtori ja monenlaisia tajuntaan vaikuttavia aineita kokeillut "psykonautti". Vietimme iltaa enimmäkseen QCLR:n kerrostalokaksiossa, mutta kävimme välillä jossain baarissakin istumassa.
Myöhemmin illalla onnistuin puhumaan KGB1:n kanssa hieman rinnakkaistodellisuuksista, ja siitä pystyisikö orgoniitteja käyttämään todellisuussiirtymään. Hänen mukaansa ei. Orgoniitit ja aivostimulaatio (niin psykedeeli- kuin entrainment-pohjainenkin) mahdollistavat siirtymät vain päällekkäistodellisuuksien välillä (esim. siirtymät eri "metsänpeittodimensioihin"), mutta toisistaan erkaantuneiden rinnakkaistodellisuuksien välillä tarvittaisiin aivan muunlaisia metodeja. Mitään käytännön vinkkiä avaruustopologisten repeämien aikaansaamiseen ei ollut hänellä tarjota.
Aamulla Terho ja mahtilaiset päättivät jäädä trippailemaan CNSP:läisten kanssa, mutta minä ja Sari jatkoimme matkaa Ruotsin rajaa päin. Kyseessä oli ensimmäinen ulkomaanreissuni ikinä, ja heti rajan ylitettyäni aloin huomata pieniä eroja Suomeen. Metsät näyttivät aivan samalta, mutta tienviittojen fontti vaihtui kapeampaan, jossa kuitenkin oli hyvin isot ja selkeät Ä:n ja Ö:n pilkut, ja kaikki nopeusrajoitukset olivat järjestään 10 km/h alhaisemmat kuin Suomessa.
Koska pohjoisessa oli jo aika vilpoisa tähän aikaan vuodesta, päätimme ajaa päivän aikana niin pitkälle etelään kuin mahdollista. Yövyimme jonkin Lidlin parkkipaikan laidalla Söderhamnissa.
Olin ennen reissua huomannut, että lyhin reitti Torniosta Ruotsin läpi Tanskaan menee Örebron kautta. Tämä toi heti mieleeni vanhemmilta skeneläisiltä kuulemani lukuisat kertomukset Örebrossa vuonna 1988 järjestetyistä Black Quartz Partyista, joten otin yhteyttä erääseen ruotsalaiseen Black Quartzin jäseneen. Hän ei asunut enää Örebrossa vaan reilut 100 km etelämmässä Linköpingissä, jossa hän vaikutti paikallisen yliopiston TKT-laitoksella, mutta hän tapaisi meidät oikein mielellään. Suuntasimme siis Söderhamnista suoraan Linköpingiin.
Kohtasimme Zorn/TBQ:n eli Andreaksen yliopiston ruokalassa. (Black Quartzin nimessä ei muuten normaalisti ole The-sanaa, mutta siihen kuvitellaan lyhennettäessä sellainen, jotta lyhenteestä tulisi kolmikirjaiminen.) Laatikonmuotoisten yliopistorakennusten kaikkien käytävien seinät olivat täynnä Ruotsin Piraattipuolueen mainoksia, koska Ruotsin valtiopäivävaalit olivat olleet juuri edellisenä sunnuntaina. Kuulemma ainakin TKT:läisistä olivat "kaikki" äänestäneet piraatteja, niin suuri on heidän suosionsa Ruotsissa.
Syömään oli menossa myös toinen vanha TBQ-memberi Qwick (eli Tony). Melko pian pöytään istuuduttuamme selvisi, että suurin osa suomiskenerien BQP'88-jutuista oli liioittelua ja jopa keksittyä. Mitään murhaa ei todellisuudessa ollut tapahtunut, poliisin vierailulle oli ihan eri syy (eikä se ollut piratismi). Suomalaiset muistettiin todella "intensiivisinä", mikä oli tuonut partytunnelmaan omanlaistaan särmää, mutta yleisesti ottaen TBQ:laiset muistelivat partyja varsin leppoisana ja mukavana tapahtumana. Suomalaiset halusivat kuitenkin siellä tosissaan näyttää ja todistaa kykynsä ruotsalaisia vastaan, ja voittivatkin sitten sekä C64- että Amiga-demokompon, ja kaksi heistä (handleiltaan Sphinx ja Vex) liittyivät palkintojenjaon jälkeen Black Quartziin muodostaen sen suomalaisjaoston.
Sekä Zorn että Qwick olivat päätyneet opiskelemaan Linköpingiin, koska yliopiston tietokonekerho Lysator oli jo 1990-luvun alussa todella kovassa legendamaineessa. Itselleni Lysator oli ollut nimenä tuttu vain Elfwood-fantasiataidesivustosta, mutta TBQ:laiset alkoivat pian luetella Lysatorin teknisiä saavutuksia. Lysatorilaiset olivat mm. suunnitelleet 16-bittisen LYS-16-minitietokoneen jo 70-luvulla, ja monet LYS-16:t olivat toimintakunnossa vieläkin. LYS-16:ta kehuttiin samalla myös Ruotsin ensimmäiseksi "kotitietokoneeksi", vaikka se olikin opiskelijoille rakennussarjanakin kallis. Toinen mitä hehkutettiin paljon oli KOM, jonka juuret menivät myös 70-luvulle, ja joka oli ollut "maailman ensimmäinen BBS", ajalta ennen kuin BBS-nimitystä edes käytettiin. Lysatorilla oli edelleen toiminnassa oma KOM nimeltä LysKOM.
Yliopistoon päästyään TBQ ei ollut enää tehnyt kasibittisille koneille mitään, pelkästään Amigalle. Kun kerran Lysator oli ollut 16-bittisessä maailmassa jo 70-luvulta alkaen, olivat kasibittiset alkaneet tuntua täysin turhalta historian sivujuonteelta. Zornin ensikosketus tietokoneisiin oli siltikin ollut Z80-pohjainen ABC-80, joita valmistettiin läheisessä Motalan pikkukaupungissa Luxorin tehtaalla, ja joita hankittiin 1980-luvun vaihteessa moniin Ruotsin kouluihin. Qwickille ensimmäiset koneet sen sijaan olivat hänen kotiinsa hankitut VIC-20 ja C-64.
Ruokailun jälkeen meille tarjottiin opastettu kierros Lysatorin tiloissa. Monet huoneet olivat täynnä lahjoituksena saatuja vanhoja Unix-työasemia ja muuta "bonkkia", joukossa myös useampi täysin uniikki kone jotka oli rakennettu opiskelijoiden harjoitustöinä 70- ja 80-luvuilla. Myös yksi LYS-16 näkyi, ja siihen oli liitetty 80-luvulla mm. levyasema ja omatekoinen ethernet-kortti, ja laitettu se verkkoon ajamaan jonkinlaista pientä MUD-serveriä. Useimmilla vanhoilla ja oudoillakin koneilla oli joku omistautunut "caretaker" ja innokkaita faneja (ihan nuoriakin), jotka pitivät niitä toiminnassa, ainakin ajamassa jotain MUDia tai BBS:ää. Minua on aina kiehtonut ajatus tietokoneista maailmoina, joihin voi mennä seikkailemaan, ja MUDit korostavat tätä näkökulmaa ehkä vielä enemmän kuin BBS:t. Mistään nostalgialähtöisestä paikallaanjämähteenstä "retroilusta" ei kuitenkaan ollut tietoakaan, LysKOMin clienttisoftastakin oli esim. äskettäin väsätty Symbian-, J2ME- ja Maemo-versiot.
Qwick tarjosi meille yöpaikkaa, jonka otimme kiitollisina vastaan, joten meillä ei sinä iltana ollut kiire minnekään, ja ehdimme jutustella yhtä sun toista. Eräs sekä minua että Saria askarruttanut aihe oli vanhojen mainframe- ja minikoneiden taiteellinen käyttö. Zorn osasi sanoa, että koko tietokonetaide syntyi alkujaankin softabugeista ja randomkokeiluista, siis käytännössä glitch-taiteena, joskus 50-luvulla. Näyttölaitteina oli tuolloin käytetty plotterien lisäksi oskilloskooppeja, ja Sari puhuikin monta päivää vierailumme jälkeen innoissaan oskilloskoopeista.
Halusin myös kysyä, tietäisivätkö TBQ:laiset mitään ruotsalaisesta multiversumitutkimuksesta, siis käytännöllisestä eikä vain puhtaasti Tegmark-teoreettisesta. Arvelivat, että Kiirunan avaruuskeskuksen yhteydessä saattaisi olla jotain kosmologiatutkimusta, ja varmaan jollain Ruotsin puolustusvoimien tutkimuslaboratoriolla myös, mutta salaista joka tapauksessa. Mitään varmaa tietoa ei kenelläkään ollut antaa, pelkkiä huhuja.
Linköpingistä poistuttuamme tuumasimme, että jos romahduksen jälkeen tietoyhteiskunta pitäisi uudelleenrakentaa, niin kyllä ehdottomasti lysatorlaisiin otettaisiin yhteyttä ensimmäisten joukossa. Vaikka ruotsalaisten hinku olla kaikessa aina "världens bästa" aina vähän ärsyttääkin.
Euroopan seuraava demoparty olisi Portugalissa järjestettävä Inércia 2006, joka alkaisi jo seuraavan viikon tiistaina, joten jatkoimme matkaa varsin määrätietoisesti Tanskan kautta etelään.
Seuraavana iltana olimmekin jo Kööpenhaminassa. Halusimme nähdä Christianian, ja jäimme sinne sitten lopulta yöksikin.
Aamulla Kööpenhaminasta lähdettyämme vietimme pitkän ajopäivän, jonka myötä saavuimme Kölniin, jonka liepeillä yövyimme taas jollain parkkipaikalla. Sarilla oli yhteyksiä KHM:ään eli Kölnin mediataidekorkeakouluun, joten vietimme siellä koko seuraavan päivän. Meille piti seuraa kokeellinen mediataiteilija nimeltä Johannes, joka vaikutti enemmänkin systemaattisemmalta versiolta Märkystä kuin keltään Sarin taiteilijatuttavalta. Romurakenteluprojektia oli suuntaan jos toiseenkin, ja aika monesti yhtenä komponenttina oli italialainen Arduino-niminen mikrokontrollerikortti. Johannes myös majoitti meidät yhdeksi yöksi.
Muutaman päivän päästä saavuimme Portalegren pikkukaupunkiin. Partypaikalla ei ollut juuri muita kuin järjestäjiä, ja vähitellen alkoi selvitä, ettei sinne ollut juuri muita tulossakaan, vaikka Inérciaa oli mainostettu aivan valtavasti ja varattu sille iso halli, jonka pöydät olivat nyt siis enimmäkseen tyhjillään. Suurin osa kävijöistä oli ulkomaalaisia demoskenereitä, ja portugalilaisia oli järjestäjien ja heidän kaveriensa lisäksi ehkä vain pari. Tilanne toi mieleeni jutut 90-luvulla Latviassa järjestetystä PHAT-demopartysta, jonne läksi kymmenkunta suomalaista, ja lopulta suomalaisia oli siellä enemmän kuin latvialaisia.
Partyosallistujissa oli enimmäkseen Windows-lamereita, joilla ei ollut kovinkaan kiinnostavia juttuja (lukuunottamatta serbialaista Kosmoplovci-ryhmää, joka Sarin mukaan oli ollut myös Alternative Partyilla), joten käytimme runsasta tyhjää aikaa siihen, että ajelimme autolla ympäriinsä ja etsimme mielenkiintoisia paikkoja tutkittavaksi. Kävimme läheisillä vuorennyppylöillä katsomassa maisemia, ja yritimme löytää mielenkiintoisia kirpputoreja, melko laihoin tuloksin. Kaikkialla oli vain samannäköisiä vanhoja valkoisia kivirakennuksia. Sari sai idean, että voisimme skannailla WLAN-radiotaajuuksia ja etsiä mielenkiintoiselta kuulostavia tukiasemien nimiä, mutta sellaisiakaan ei löytynyt.
Portugali oli ollut ennen PC-monokulttuuria hyvin vahvasti Spectrum-maa (päävarianttina paikallisesti koottu Timex 2068), mutta jotenkin kaikki Spectrumiin liittyvä luovuus oli kaikonnut sieltä 80-luvun jälkeen. Naapurimaalla Espanjalla oli muutaman espanjalaisen partyvieraan mukaan ollut samantapainen kohtalo: 80-luvulla Espanja oli ollut Euroopan toiseksi suurin videopelintuottaja heti Britannian jälkeen (pääkoneina Spectrum ja Amstrad), mutta kasibittisten koneiden pelimarkkinoiden hiivuttua ketään ei enää kiinnostanut videopelibisnes. Useimmat espanjalaisten pelit olivat minulle niminäkin täysin tuntemattomia, vaikka minulla oli itsellänikin ollut Spectrum. En tiedä, oliko tässä nyt kyse rinnakkaistodellisuuksien eroista vai vain siitä, ettei espanjalaisia pelejä vain yksinkertaisesti tuotu Pohjois-Eurooppaan. Mutta ainakin sellaista peliä kuin Abadía del Crimen pitäisi kuulemma kokeilla, sitä pidettiin jonkinlaisena tuon "kulta-ajan" huippusaavutuksena.
Demokompossa oli lopulta vain yksi demo (portugalilaisgruupilta nimeltä Nothing), ja 64k-introkompossa vain yksi intro, joka sekin oli "Rob is Jarig", jota ilmeisesti on jo muutaman vuoden ajan vitsinä entrytetty eri partyjen kompoihin. 4k-introja sentään oli kaksi. Järjestäjät vakuuttivat, että edellisvuonna entryjä ja kävijöitä oli ollut paljon enemmän (ehkä siksi että partyt olivat olleet isommassa kaupungissa), ja sanoivat, että eivät tällä menolla kyllä viitsi järjestää Inérciaa enää seuraavana vuonna.
Tavallaan oli pettymys matkustaa Euroopan halki suurin odotuksin ja kokea sitten tuollainen pikkupartyksi lässähtänyt tapahtuma, mutta ainakin kokemus valaisi, että olimme nyt demoskenekulttuurin rajavyöhykkeellä, jonne se oli vasta vähitellen vakiintumassa, jos hyvin kävisi. Vähän vaan pelkään, että kovin suuria massoja ei enää nykyisellä Flash-animaatioiden ja -videoiden aikakaudella saa houkuteltua demojen pariin missään päin maailmaa millään konstilla, varsinkaan millään valtavirtaisella Windows-PC-konstilla.
Viikon päästä olisi Euroopassa ollut samaan aikaan kahdet demopartyt: Functionit Unkarissa ja Sundownit Englannissa. Kumpikin oli kuitenkin Schengen-alueen ulkopuolella, enkä halunnut ottaa riskiä viranomaisille kiinni jäämisestä. Mutta seuraavalla viikolla olisikin sitten kolmen mahdollisen partyn suma, kaikki Schengen-maissa: Hollannissa X, Ranskassa MAIN ja Espanjassa Bcnparty. Saria kiinnosti taidekontaktiensa puolesta lähteä etenkin Hollantiin, ja minustakin pitkäperinteinen C64-party tuntui vaihtoehdoista kiinnostavimmalta.
Väliin jääneen viikon vietimme etenkin Ranskassa ja Italiassa. Itse halusin löytää paikkoja joihin jäädä kylmimmiksi kuukausiksi, kun taas Saria kiinnosti löytää kohteita joista otetut kuvat ja videot näyttäisivät erityisen hyviltä erilaisilla glitch-filttereillä käsiteltyinä.
Kaupunkeja kierrellessämme pidimme myös WLAN-skannausta päällä. Eräässä vaiheessa tein ohjelman, joka tuottaa erilaista ääntä sen mukaan, kuinka paljon avoimia ja ei-defaulttinimisiä tukiasemia WLAN-kortin ulottuvilta löytyi. Erityisesti opiskelija-asuntoloiden lähistöt olivat äänekkäitä, ja välillä jopa parkkeerasimme niiden liepeille katsastamaan, löytyisikö esim. okkultismiin viittaavia SSIDejä.
Emme olleet koskaan aiemmin olleet Sarin kanssa reissussa näin kauaa putkeen, joten aloimme kaivata yhä enemmän rauhaa toisistamme. Yleensä Sari meni kaupungille seikkailemaan samalla kun itse etsin parkkipaikan läheisyydestä sopivan sisätilan, kuten kahvilan tai jonkin aulatilan. Varsinkin opiskelijat tulivat tällöin yllättävän usein juttelemaan kanssani. Ehkä syynä oli italialaisen kulttuurin ekstroverttiys, ehkä eksoottinen pohjoismaalainen ulkonäköni.
Eräässä vaiheessa aloin pohtia, että onkohan opiskelijoissa ja muissa teknisesti orientoituneissa paikallisissa moniakin, jotka myöskin skannailevat WLAN-ympäristöjään ja kiinnittävät huomiota erikoisiin SSIDeihin. Sitten sain idean, että voisin laittaa pystyyn oman tukiaseman, joka ei olisi kytköksissä Internetiin, mutta joka toimisi "honeypottina", joka houkuttelisi uteliaita kävijöitä. Kun Sari palasi illalla autolle, hän piti ideaa mainiona, ja itse asiassa osasi nimetä jonkun taiteilijankin, joka oli laittanut johonkin puistoon oman WLAN-noden, jossa oli hänen taidettaan sisältävä paikallinen webbiserveri.
En ehtinyt vielä ruveta työstämään ideaa, koska Sari halusi että lähtisimme jo Hollantia päin. Varsinkin Amsterdamissa olisi paljon muutakin, mitä hän haluaisi nähdä. No, ajelimme sitten sinne muutaman päivän ajan.
Matkan mittaan ideani WLAN-honeypotista jalostui: ehkä voisin säätää tukiasemaan DNS-serverin, joka antaa kaikkien kyselyjen vastaukseksi tukiaseman oman ip-osoitteen, ja tukiasemassa olisi sitten HTTP-palvelin, jonka aloitussivu olisi houkuttelevan näköinen sellaisille uteliaille ja seikkailunhaluisille ihmisille, jotka eivät pelkäisi hakkerihenkisyyttä. Vaikkapa jonkinlaisen WWW-pohjaisen hypertekstiseikkailun alkuruudun, "olet nyt luolan suuaukolla". Ja kun utelias kävijä seuraisi linkkejä eteenpäin, niin vastaan tulisi sitten sivu, jossa hän kohtaisi hahmon, jolle hän pääsisi sanomaan jotain, ja tämä käytännössä aloittaisi reaaliaikachatin minun ja pelaajan välillä.
Eräässä vaiheessa matkan aikana paljastin vahingossa Sarille, että Kassun olin murhannut minä eikä Ykkösjyri. Tämän jälkeen Sari muuttui huomattavasti varautuneemmaksi. Kävimme toki yhdessä muutamissa eri paikoissa -- OSCII ei ollut enää pystyssä, mutta esim. kokeellisen musiikin tutkimuslaitos STEIM ja Rotterdamin V2_ ja WORM olivat -- mutta X:ille Sari ei enää halunnut mukaan. Hän päätti jäädä STEIMissä residenssitaiteilijana olevan tuttavansa vieraaksi ja jatkaa sitten kotiin omin avuin. Siispä hyvästelin hänet matkatavaroineen ja läksin ajelemaan itään päin.
X:t olivat reilun sadan kilometrin päässä keskellä maaseutua. En ole tutkinut C64:ää niin syvällisesti kuin Ykkösjyri, mutta oli hyvin mielenkiintoista käydä ensimmäistä kertaa partyilla, jotka keskittyvät johonkin spesifiseen konetyppiin, joka ei ole PC. Muutama suomalainenkin oli paikalla, ja varsinkin demokompo oli kovatasoinen (joskaan yksikään C64-demo ei ole enää muutamaan vuoteen antanut minulle sellaisia "miten tämä on edes mahdollista" -säväyksiä kuin mitä sain 90-luvulla). En kuitenkaan saanut kompojen ulkopuolella ajatuksiani pois Sarista, joten ajattelin hukuttautua nyt WLAN-honeypot-projektiin, varsinkin huomattuani, että muutamilla muillakin kävijöillä oli PC-läppäreitä mukanaan.
Partyjen jälkeen metsästin itselleni WLAN-reitittimen (Linksys WRT54G), jolle on saatavilla DD-WRT-niminen Linux-pohjainen vaihtoehtofirmware. Hollannin säät alkoivat kuitenkin olla sen verran koleat, että ajelin takaisin Ranskan puolelle saadakseni mukavammat työskentelyolosuhteet (vaikka enimmäkseen pyrinkin työskentelemään esim. nettikahviloissa). Muutaman päivän päästä minulla oli reitittimessä toimiva honeypot-viritys valmiina ja kytkettynä auton sähköjärjestelmään, ja halusin päästä kokeilemaan sitä. Jossain Lyonin lähellä olisi kyllä ollut alkamassa Alchimie-niminen Amiga-partykin, mutta se ei tuntunut nyt heti X:n jälkeen niin innostavalta kuin satunnaisten ihmisten (etenkin seikkailunhaluisten nuorten naisten) houkutteleminen "labyrinttiin".
Aluksi pystyin käyttämään honeypottia vain muutaman tunnin kerrallaan, eli yhden läppäriakullisen ajan. Reititin pystyi olemaan päällä auton akulla paljon kauemmin, joten halusin pystyä pitämään läppäriä enimmäkseen valmiustilassa. Asensin siis eräälle reitittimen GPIO-linjalle pietsopiipperin, joka alkaa piipittää aina kun joku pääsee "seikkailussa" chattisivulle asti. Joskus löysin myös sellaisia paikkoja (esim. kirjastojen työskentelytiloja ja yliopistojen kahviloja ja auloja), joissa oli sähköpistokkeet sillä tavoin sopivasti, että pystyin ottamaan läppärin mukaan ja pitämään samalla reititintä laukussani piilossa.
Valtaosa labyrintin suuaukolle päätyneistä ei jatkanut eteenpäin, mutta useimpina päivinä oli ainakin joku, joka pääsi chattiin asti, ja jonka kanssa onnistuin chattailemaan sen verran että pääsin tapaamaan hänet livenäkin. Määrällisesti eniten "saalista" sai nuorten aikuisten suosimista hostelleista ja teknillisten oppilaitosten auloista ja kahviloista; yliopistokirjastojen annissa puolestaan laatu korvasi määrän. Mutta "uhreja" joutui siltikin usein odottelemaan tuntikausia. Aloin miettiä, olisiko sittenkin helpompi vain mennä suoraan livenä juttelemaan eri ihmisille, joten aloin harrastaa sitäkin.
Seuraavana viikonloppuna oli Segrén pikkukaupungissa demoparty nimeltä Castellum Secretum, jonne ei odotettu paljoakaan vieraita eikä varsinkaan ulkomaalaisia yllätysvieraita, jotka eivät edes puhu ranskaa. Kyseessä oli Amstrad CPC -party, ja vaikka Amstrad onkin Ranskassa merkittävin kasibittinen kone paikallisten Thomsoneiden ohella, tuntui sen demoskene melko pieneltä. Kukaan ei ollut edes tehnyt partyille yhtään demoa, joten kompoa ei pidetty, eli kontrasti Hollannin X:ään oli melkoinen. Lisäksi koko kaupungista (vai pitäisikö sanoa kirkonkylästä) ei edes tarttunut WLAN-honeypottiin yhtään ketään, vaikka käytin kantaman maksimoimiseksi auton kattoantennia.
Heti Amstrad-partyn jälkeen olisi muutaman päivän päässä ollut Hampurissa tapahtuma nimeltä Bitfilm Festival, jossa esitettäisiin elokuvia, jotka "käyttävät digitaalitekniikkaa luovasti ja innovatiivisesti". Nämä sanavalinnat eivät inspiroineet minua lainkaan, ja koska demoskenen osuuskin rajoittui yhteen lyhyeen demonäytökseen, en viitsinyt lähteä sinne asti palelemaan. Mieluummin vaikka palaisin Italiaan viritykseni kanssa.
Arvelin, että WLAN-honeypottia kannattaisi käyttää lähinnä suurten ihmismassojen seassa sentyyppisten ihmisten esiinfiltteröintiin, jotka eivät vaikuita ulkoisesti erityisen oudoilta tai okkultistisilta. Ajattelin testata tätä sellaisissa Italian paikoissa, jotka houkuttelevat oudonpuoleisia turisteja, kuten hirviöveistospuistostaan tunnetussa Bomarzon kylässä ja Damanhur-yhteisön maanalaisten temppelien liepeillä.
Haaviin alkoi tosiaan nyt tarttua entistä enemmän mm. okkultisteja, taiteentutkijoita, "travellereita" ja salaliittouskovaisia. Eräs oli noin kolmikymppinen liettualainen gootahtava arkkitehtuurin jatko-opiskelija ja Romuva-pakana nimeltä Vaiva (oikeasti kuulemma ihan tavallinen nimi siellä), joka oli osallistumassa Roomassa järjestettävään tutkijakonferenssiin, mutta joka halusi samalla käydä läpi kaikki mieltään kiehtoneet lähialueen paikat. Hän palasi aika pian tapaamisemme jälkeen Liettuaan, mutta olen edelleen säännöllisessä email-kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.
Toinen jännä tapaus oli Torinossa okkulttistista kirjakauppaa pitävä nelikymppinen Lorenzo, joka asui ison osan ajasta Damanhurissa, mutta jonka piti välillä päästä maadoittumaan takaisin "tavallisten ihmisten arkitodellisuuteen", mihin okkulttistinen kirjakauppa ilmeisestikin sopi hyvin. Keskustelunaiheet vaihtelivat etnomatematiikasta ja blackmetallista sienirihmastojen kognitiivisten kykyjen kautta Olivettiin. Lorenzo oli alkujaan kotoisin Ivreasta, jossa hänen isänsä oli ollut töissä Olivetin tehtaalla, ja perhe oli Lorenzon lapsuudessa asunut jonkinlaisessa Olivetin perustajan rakennuttamassa idealistisessa utopialähiössä. Tämä oli sitten saanut hänet aikuisena kiinnostumaan utopiayhteisöistä.
Kävimme myös eräänä viikonloppuna Damanhurissa tutustumassa heikäläisten interdimensionaaliseen teknologiaan ja aikakoneeseen, mutta vakuutuin siitä, että laitteet perustuivat täysin pseudotieteeseen ja toimivat yksinomaan placebovaikutuksen voimalla. Niistä ei siis olisi hyötyä multiversumitutkimuksessani, vaikka muutamat teoreettiset oivallukset olivatkin mahdollisesti käyttökelpoisia.
Eräänä iltana kävi sitten jossain Bolognan suunnalla niin, että poliisi tuli autolleni ja rupesi rähjäämään minulle. Kielimuuria oli jonkin verran, ja minun piti näyttää WLAN-tukiasemani. Menimme jopa poliisiasemalle selvittelemään asiaa. Selvisi, että Berlusconi oli junnannut Italiaan "terrorisminvastaisen lain", joka kielsi anonyymit Internet-yhteydet, ja poliisi tämän vuoksi etsi ja ratsasi avoimia tukiasemia. Meni jonkin aikaa että onnistuin selittämään, että kyseessä oli taideprojekti, jonka kautta ei saa yhteyttä Internetiin, mutta lopulta he sitten kai ymmärsivät tämän, kun sakkoja ei tullut. Mitä Internettiä minä olisin muutenkaan pystynyt autosta jakamaan, kun olin itsekin vain 3G-verkon varassa.
Poliisikohtaamisesta säikähtäneenä siirryin aika pian takaisin Ranskan puolelle. Varmistelin vielä, että siellä ei ollut vastaavaa lakia voimassa. Pysyttelin alkukevääseen asti enimmäkseen Espanjan ja Etelä-Ranskan alueella, ja elämäni asettui uomaan, jossa oleskelin yhdessä paikassa parista päivästä pariin viikkoon. Olin saanut uusien kontaktieni kautta joitakin suht joutavia koodausprojekteja (joista maksettiin rahaakin), ja keskityin enimmäkseen niihin.
Sain tietää, että Barcelonassa oli jokin chiptune-tapahtuma. Olin jo aiemmin tiennyt ihmisistä, jotka tekivät kasibittisillä äänipiireillä musiikkia ilman mitään demoskenekytköstä, mutta nyt näytti siltä, että oli olemassa jo täysin demoista erillinen chiptune-skene. Musiikkia esitettiin "keikoilla" eikä sitä juuri koskaan edes laitettu tarjolle alkuperäisformaateissa. Päälaitteena oli Gameboy ja pääsoftana LSDj-niminen ruotsalaisohjelma. Useimmat Gameboy-muusikot tuntuivat suosivan raakoja kanttiaaltoja, eikä äänipalettia edes yritetty puskea miksikään sen erikoisemmaksi, vaikka sekä laite että softa kyllä yltäisivät muuhunkin. Demoskenessähän tällaista piipitysfetissiä pidettäisiin lamena.
Norjassa olisi ollut The Gatheringit ja Ruotsissa Dreamhackit, mutta nyt ei ollut oikea vuodenaika reissata minnekään lumen ja PC-pelaajien keskelle. Aloin kuitenkin tuntea voimakasta halua käydä Berliinissä Chaos Communication Congressissa, joka järjestettiin joulun välipäivinä. Samaan aikaan olisi tosin ollut myös The Ultimate Meeting toisella puolella Saksaa, mutta päätin valita CCC:n.
Olin arvellut, että CCC:illä saisin WLAN-haaviin enemmän porukkaa kuin missään muualla, ja olin tämän vuoksi muuttanut "peliä" sellaiseksi, ettei pelkällä teknisellä uteliaisuudella enää päässyt chattiin asti. Tämä osoittautui hyväksi vedoksi, koska en ollut edes ainoa, jolla oli mukanaan tämäntapainen "taideprojekti". Halusin törmätä etenkin ihmisiin, joilla oli sekä teknistä ymmärrystä, seikkailumieltä että okkulttista kiinnostusta (tai ainakin multiversumiyhteensopiva maailmankuva), ja aloittaa keskustelut heidän kanssaan suoraan "syvästä päädystä", joten säädin tapahtuman mittaan puzzlea sen mukaisesti.
Tapahtuman paras anti itselleni oli kuitenkin outolintujen löytämisen sijaan se, että pystyin keskustelemaan valtiollisten byrokratiakoneistojen häkkäämisestä monien sellaisten kanssa, jotka aidosti tiesivät siitä paljonkin. Sain paljon arvokkaita vinkkejä henkilöllisyyden luomiseen, ja neuvon, ettei asian kanssa kannata viivytellä, sillä reikiä paikataan ja virastojenvälisiä ristiintarkistuksia lisätään. Käytännössä minun pitäisi kuitenkin myös väärentää joitakin suomalaisia paperiasiakirjoja ja ehkä myös vierailla vanhempieni kanssa poliisilaitoksella, ja se onnistuisi parhaiten Suomessa. Päätin kuitenkin jäädä ulkomaille vielä Breakpointteihin asti ja palata niiden jälkeen Suomeen.
Olin kuullut CCC-kävijöiltä, ettei Schengen-rajalla ainakaan toistaiseksi juuri koskaan tarkistettaisi matkustusasiakirjoja mistään kansainvälisistä tietojärjestelmistä asti, jos matkustaja oli Schengen-maasta ja reissasi esim. junalla oman auton sijaan. Tämä innoitti minut käymään FOReVER-kasibittispartyilla Slovakian Trenčínissä, jossa Samppakin oli viettänyt pitkän ajan. Parkkeerasin autoni Wieniin ja ostin junaliput Bratislavan kautta Trenčíniin.
Koska FOReVER oli kolmen eri kasibittiskoneen tapahtuma, siellä oli kävijöitä monesta suunnasta. C64-käyttäjiä lännestä, spectrumisteja idästä ja ataristeja pohjoisesta (eli Puolasta). Kontrastit jutuissa olivat mielenkiintoiset. Idässä tietokoneen hankkiminen oli ollut 80-luvulla paljon hankalampaa, kun taas lännessä ne olivat olleet jopa suosituimpien joululahjojen joukossa lapsiperheissä. Länsieurooppalaiset olivat siis joutuneet jo tuolloin olemaan jokseenkin elitistisiä jotta erottuisivat "lamereista", kun taas idässä jokainen tietokoneen yksityisomistaja oli ollut tasavertainen osa samaa "salaseuraa". Esim. Venäjällä olivat vasta nyt meneillään ne jyrkimmät elite-lameri-kukkotappelut, jotka Suomessa käytiin jo 90-luvulla.
Huhtikuussa olivatkin sitten Breakpointit Saksan Bingenissä. Tämä oli ainoa kerta koko reissullani, kun pääsin näkemään todella runsaasti ulkomaalaisia demoskenereitä yhdellä kertaa (vaikka C64-Amiga-PC-kolmiyhteyteen keskittyminen kavensikin kävijäkunnan diversiteettiä). Pidin WLAN-haavia päällä samoilla asetuksilla kuin CCC:illäkin, mutta olin alkanut jo vähän kyllästyä koko WLAN-leikkiin ja tutustuin ihmisiin mieluummin livenä. Keskustelut olivat kuitenkin keskimäärin tylsempiä kuin Slovakiassa: ehkä läntisen "kolmiyhteys-skenen" ajatusmaailmat olivat minulle jo liiankin tutut suomalaispartyjen kautta. Partypaikka oli eri kuin se missä Samppa oli ollut 2004, eli jokin pyöreä urheiluhalli eikä mikään hylätty armeijan varastorakennus.
Monissa kompoissa oli mielenkiintoisia teoksia, esim. Desert Dreamin C64-versio ja 96k-pelintekokompossa fysikaaliseen palikkasimulaatioon perustuva kännitappelupeli. PC-demokompon voittaja oli tavallista tylsää Farbrauschin saksalaisinsinöörityötä mutta vain hieman 64K-introja suuremmassa kokoluokassa. Kaikissa kompoissa oli toki myös paljon saksalaistyyppistä pieru- ja penishuumoria, jolle en jaksanut lämmetä.
Aloitan kohta paluureissun Suomeen samaa reittiä kuin tulinkin. Ehkä pysähdyn vielä kerran Linköpingissä, koska Lysator oli ollut niin inspiroiva paikka, mutta yhdelläkään ruotsalaisella demopartyllä en enää ehdi käymään (seuraava olisi vasta toukokuussa ja vieläpä Simulaatioiden kanssa samaan aikaan). Heinäkuussa olisikin sitten CWU-miitti, jonne ainakin irccipuheiden perusteella olisi tulossa vielä enemmän porukkaa kuin viimeksi, jopa mahtilaisia. Odotan mielenkiinnolla.
««- · CWU MEMOiRS 0xB5 · nExT cHApTeR -»»